maanantai 24. maaliskuuta 2014

Realismia peliin.

Olen ihan toivoton vaakan ja mittanauhan suhteen. Jos vaaka on omalla paikallaan, saatan käydä siinä taas monta kertaa päivässä. Pääsin tästä jossain vaiheessa irti, mutta nyt ollaan taas tässä riippuvaisuussuhteessa - eikä muuten ainakaan helpota painonhallintaa. Paino humppaa 90,6-91,5 kilon välillä eri aamuina ja aina isompia lukemia saadessani päivä onkin jo pilalla heti alkuunsa ja syömispuoli menee turhan niukaksi. Pitää ehkä taas jemmata vaaka johonkin kaapin päälle ja käydä siinä vaikka vain joka toinen päivä jos kantti ei kestä pidempiä toveja. Pistän ehkä sen mittanauhan sinne samaan jemmaan ettei niitä nestepöhöjä -jotka muuten nykyään tuntuvat olevan hirveän herkällään iskemään kiinni- tarvitse olla koko aikaa kyttäämässä.

Yleensä haukkaan aina liian ison palan kakkua ja kuten jokainen jojo-laihduttaja tietää, siihen se sitten kosahtaakin. Vähän löysiä tähän hommaan ettei mene mielenkiinto, elämäntapamuutosta kehiin laihdutuksen sijaan ja stressipykälät tämän homman osalta ruotuun. Minun pitää pystyä olemaan tyytyväinen pudotukseen vaikka miinusta tulisi vaikka vain viisi kiloa vuodessa. Eteenpäinhän se on jos nenälleenkin kaatuu. Aina sitä vaan keksii jonkun hikutavoitteen - ensi kesän häihin on pakko saada ainakin kolme numeroa pienempi kolttu ja siksari kuntoon. Miksi? Eikö sinne häihin voi mennä "hei beibi, tule sellaisena kuin olet"-asenteella? Ei niitä kiloja siellä nimittäin kukaan muu kyttää.

Hommahan on nyt niin, että jos planeetat pysyvät tämänhetkisessä sijainnissaan, en tule raskaaksi, sairastu tai loukkaannu vakavasti tarkoitus olisi omilla kolmekymppisillään olla sutjakkana. Heinäkuu 2016, siellä se siintää - ehkäpä siihen mennessä olen jo oppinut elämään haaveilemallani tavalla. Ja jos en ole, niin homma jatkukoon. Jotain järkee tämän naisen päähän.

2 kommenttia:

  1. Kiitos, sitä tarttetaan tässä jatkuvasti mieltä myllertävässä muutoksen tilassa :)

    VastaaPoista