tiistai 27. tammikuuta 2015

Mielen heikkous.

Kumma tuo ihmisluonto. Vuosien saatossa pudotetut kilot eivät merkkaa mitään kun jälkikäteen muistellaan. Sitä vain aina näkee itsensä yhtä pulleana kuin pahimpina aikoinaan. Ulkonäkökriisit ovat ihan samaa kaliiperia kuin 30 kiloa sitten. Ei riitä kuvatodisteet, ei kiloklubin taulukot kadonneista senteistä ja kiloista, ei ihmisten kommentit muuttuneesta ulkomuodosta, ei useita numeroita pienemmät vaatekoot. Edelleen sitä on vain ajatuksissaan pullava pallomaha ja aina porukan suurin. Milloin pää pyörähtää oikeille jengoilleen tämän asian suhteen?

Tässähän olisi ilmiselvä kasvamisen ja itsetunnon etsimisen paikka. Nyt pitää opetella nauttimaan uudesta vartalosta ja sen tuomista mahdollisuuksista liikunta-, pukeutumis- ja jaksamisrintamalla.

Toinen minussa ihmetystä herättävä asia on tavoitepaino. Perusajatus on ollut viimeisten kymmenen kilon ajan "jos vielä 15 kiloa pudottaisi..". Kummasti pyrkii takaraja karkaamaan. Jos keskittyisin ensin kuitenkin tavoittelemaan sitä 75 kiloa, johon uhkasin päästä kolmikymppisiini mennessä ja sitten miettisin jatkoa ja pudotuksen tarvetta.

Nyt on ilmiselvästi tärkeä muistaa maltti ja armo itseään kohtaan eikä kiirehtää eteenpäin itseään soimaten ja ruoskien. Onneksi tämän ojan ennenkin kahlanneena tiedän jo omasta nuotistani, että tätä menoa jatkamalla olen kohta suorituksen suossa. Parempi ottaa järki käteen nyt, eikä sitten kun on taas moukaroinut itsensä liialla suorittamisella ja stressaamisella ihan piippuun.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti