tiistai 29. lokakuuta 2013

Hormonit, ne hormonit.

Kolmas raskauskolmannes saapuikin luokseni oikealla henkisellä rytinällä. Pienikin mielenpahoittaminen itkettää, kaikki vähän ärsyttää, rakkaus tulee hirveissä puuskissa jotka oikein pyörryttävät. Viime yö meni taas valvoessa ja murehtiessa. Niveliä särkee, kun liitoksia löystyttävä hormoni tekee töitään ilmeisesti vähän muuallakin kuin lationseudulla.

Huhhh. Mitähän tästä loppuajasta oikein tulee jos nyt jo tunteet ovat silkkaa mylläkkää ja väsymystaso huikea. Vähemmästäkin tulen olemaan kiukukas, kun koko ajan kolottaa johonkin, jos muualle ei koske niin päätä kyllä muistaa särkeä jatkuvasti.

Viikonloppuna koetin kävellä pitkästä aikaa, eipä tullut mitään. Olen hitaampi kuin 100v mummo, kun mahan sivuja vetelee niin vietävästi ja kipeästi. Ruokahalu on kyllä ennallaan eli olenkohan kohta syöttösian kokoinen?

Sori, tuli valitusvirsi.

torstai 24. lokakuuta 2013

Voihan keittiönsiivousvalitus.

Tämä on kyllä nyt ihan hiien ikävä olotila. Halu olisi hirveä siivoilla keittiön kaapistoja, mutta mitenkäs siivoat kun ylös ei saa kiivetä ja alas ei pääsee -tai jos pääsee niin ei pääse takaisin ylös. Tai jos kumartumalla koittaa jotain tehdä niin yrjöt tulee luultavasti väistämättä suuhun. Eilen siivosin osan alakaapeista ja oli kyllä sellaista konttailua ja ähkimistä ja puhkimista, että huhhuh. Mies arveli ettei tällä mahalla enää tarvitsisi uuniakaan kuulema jynssätä, olikin se kyllä aika hankalaa. Onneksi ei ole jäljellä kuin yksi alakaappi ja sitten voin siirtyä pöytätasojen ja seinien siivoukseen. Yläkaapit saa kiipeillä ukonkutale. Jätän hänelle myös suosiolla ikkunanpesun keittiöstä, koska se vaatii aikamoisia akrobatiasuoritteita ikkunan edessä sijaitsevan pöytätason -joka ei muuten ole tukevimmasta päästä- vuoksi. Ehkä myös jääkaapin pesu on miehelle sopivaa pikkupuuhastelua?

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

BlaBlaBla.

Nyt täytyy kyllä heti tunnustaa, että tästä tulee mitä luultavimmin mitä päämäärättömin, sisällöttömin ja typerin postaus ikinä! Ei ole tapahtunut yhtään mitään mistä voisin kirjoittaa ja en taas viitsisi kertoa miten aion ruveta liikkumaan paremmin ja syömään kuin peipponen. Elämä on vellonut viimeiset pari viikkoa jossain parisuhdenotkahduksesta selviämisen hyvässä tuulessa ja hirveän tomerissa merkeissä muutenkin. Olen siivonnut ja järjestellyt ja pyykännyt vauvanvaatteita, joita muuten on ihan hirveästi. Piha on asennetto talviteloille ja nyt vuorostaan pelehditään autojen huoltamisten ja katsastusten merkeissä. Siis arkea, arkea.

Pikku-V on oppinut puhumaan omalla tavallaan tosi hienosti viimeisen parin kuukauden aikaan. Tulee välillä kolmesanaisiakin lauseita. Sanat kuitenkin ovat kehitetty tosi pitkälti j- ja v- kirjaimien varaan. Mutta jos me ymmärrämme, niin eikös se riitä? Kyllä ne sanat sieltä joskus oikeinkin alkavat tulemaan. Hassua, että sanat jotka tulevat taatusti oikein ovat se kyseenalainen v-sana ja kalja. Äitini totesi, että ei ole vaihtunut laitoksella ainakaan juttujensa puolesta - itsehän olen ollut pentuna aikamoinen sopimattomien laukoja.

Masukki on kasvanut ihan valtavasti pienessä hetkessä ja tuntuu nykyään jo niin kireältä ja kimottavalta. Teen kuitenkin mitä pystyn ja sitten lepäilen illasta. Ei minusta kyllä enää töihin olisi, kun se viheraluetyö on ihan oikeasti rankkaa duunia ainakin kun lehtipuhalluksiin asti päästään. Pelkkä kävelykin kiristää liitoksia jo niin paljon, että hankalaa olisi töitä tehdä koko ajan kävellen, tahdissa kun kuitenkin pitäisi pysyä.

Raskaus on muuten edennyt odotetusti. Nivuset kipeilee, selkä kärttyilee, yöunet pätkii myntin nujutessa ja ruokahalu on varsin hyvä (en kuitenkaan mussuta edelleenkään mitenkään yli). Maitohimo on kasvanut valtaviin mittoihin ja voisinkin kiilata rasvatonta maitoa helposti yli litran päivään. Viime raskaudessa himoitsin piimää, nyt maitoa. Kroppa kaiketi kertoo, että vauva tarvitsee rakennusaineita ja huutaa siksi maitoa. Painosta ei ole mitään hajua, kun käskin miestä takavarikoimaan vaa'an minulta ettei jatku se painosta stressaaminen. Järkevällä syönnillä nousee mitä nousee tai on nousematta, ihan sama kunhan ei kympeistä puhuta. Kyllä sen sieltä taas alas ehtii hilomaan kunhan ei ole enää pieniin päin.

Pään osalta on todella hyvä boogie päällä. Yhdessä psykologin kanssa tuumattiinkin, että käyntejäni harvennetaan kerran kahteen viikkoon. Olen jo niin hyvin toipunut ettei joka kerralle riitä mitenkään puitavaa. Voihan tämä takapakkiakin ottaa, mutta nyt näyttää ja tuntuu perin mainiolta. Mieskin antoi positiivista palautetta nykyisestä kyvystäni hallita kiukunpuuskia. Itse olen huomannut stressipuolella huomattavaa eroa entiseen ja paluun vielä sitä edempään entiseen. Ihanan pehmeän lälly olo, kun vaan tuntuu niin hyvälle eikä hierrä.

Kuten alussa uumoilinkin, niin mitään järkeähän tähän ei tullut, mutta ompahan nyt sitten kirjoitettu edes jotain liirumlaarumia. Akka lähtee nyt vetämään lisää kahvia naamaan etti vaan voisi tänäänkään elää ilman närästystä ja rupeaa elättelemään toiveita kuivemmasta hetkestä, että pääsisi pitkästä aikaa koittamaan kärsiikö mahan puolesta kävellä minkään vertaa. Kiitos hei!

maanantai 14. lokakuuta 2013

Laiskuuden huippu --> Laiskuuden loppu.

Alkoi tuntumaan ettei liian moneen viikkoon ole tehnyt mitään "oikeaa" (kuka senkin määrittelee?). Päivät ovat kadonneet kuin tuhkana tuuleen, enkä ole saanut mitään aikaiseksi normaalien kotihommien ja kyläluutimisen lisäksi. Tähänhän on tultava loppu!

Eilen oltiin vanhempien luona pihansiivousapuna ja saatiin melkein koko pihan lehdet kärrättyä pois nurmikoilta, plantaasia kuitenkin piisaa ja yksi kaksvee vahdittavana lisää hommaa kummasti. Heitin lehtipuhaltimen selkään useitten viikkojen jälkeen ensimmäistä kertaa ja tuntui, että sitä sujahti koneen muottiin kuin nahkoihinsa. Lihasmuisti teki tehtävänsä ja lehdet saivat kyytiä ammattimaisella otteella.

Eilisen "rehkimisen" myötä sain jonkun virtapiikin tuotua myös tänne kotiin. Talvenalussiivous on siis homman nimi. Kissamme siirtyi ajasta ikuisuuteen talvella, mutta karvaa tuntuu vieläkin leijuvan huushullin eri nurkkapielissä aiheuttaen erityisestä puoliskolle oireita ja huonontaen huoneilmaa ihan yleisellä tasolla. Mikapä muukaan tähän auttaa kuin koko huushollin ripsuminen.  Tässä menneekin aikaa enemmänkin, kun en viitsi leväyttää koko mökkiä sekaisin kerralla vaan urakoin yhden kammarin kerrallaan ripsumalla, pyyhkimällä huonekalut, pesemällä verhot ja ikkunat normaalin lattiasiivouksen lisäksi. On kohta niin raikasta että! Eipähän tarvitse joulun alla alkaa miettimään mitään suursiivouksia sen erityisemmin, kun riehuu nyt vielä pienellä masulla koko huushollin puhtaaksi.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Kipurajat.

Onkohan mitään järkeä lähteä vetämään jotain kipurajoja raskaudenaikaiselle painonnousulle jos tilanne on ollut tähän asti laskusuhdanteinen? Tuntuisi toisaalta järkevälle, mutta toisaalta uskon selviäväni vain järkevällä syömisellä. Paino saattaisi pysyä jopa paremmin aisoissa jos en esimerkiksi hyppäisi vaakalla joka päivä kauhistelemassa jonkun sadan gramman muutosta. Tällä hetkellähän tilanne on se, että painan sen viitisen kiloa vähemmän kuin raskaaksi tullessani ja viikkoja on jäljellä maksimissaan 19 (Mihin tää aika menee???). Työn jääminen pois kuvioista tietenkin muuttaa elämää todella paljon ja olenkin ollut rajusti vähemmän aktiivinen, mutta kun ei vaan jaksa joka päivä riehua pihalla tuntikaupalla kun siihen ei ole varsinaisesti tarvista. Liikuntahimotkin ovat flunssan ja väsymyksen vuoksi hetkellisesti vajonneet taas pohjalukemiin.

Sitä ruokavalion kuntoonsaamista peräänkuulutan edelleen, mutta tämä kotona oleilu on kuin myrkkyä. Järki onneksi puhuttelee minua sen verran etten aloita nyt mitään raejuusto-tonnikala-salaatti-ananas-kuuria, mutta missä menee se kultainen keskitie? Enhän toki nytkään mussuta ihan höpsönä jääkaapilla jotain, tuntuu vain olevan paha tapa hiipiä leipäpussille turhan usein ja tosiaan ravata niissä kahvipöydissä yhtenään. Myös kasvikset ovat jääneet lähes kokonaan pois ruokavaliosta, kun ei ole juurikaan mietitty miten syödään. se on kumma, miten siihen lajiin pitää keskittyä koko ajan tai herpaantuu.

Olen mielessäni jäänyt koukkuun laihduttamisen suhteen. Koko ajan haaveilen ajasta jolloin jaksan ja saan taas treenata kuin apina ja oikeasti katsoa syömisieni perään ja hypätä siinä vaa'alla lukemassa laskusuhdanteisia lukemia. Haaveilen M-koon lyhyistä mekoista ja pienemmistä ja paremmin istuvista farkuista kuin mitä minulla on koskaan ollut. Haaveilen ensi kesästä oikeana hottiksena, mutta pelkään polttavani itseni karrelle sillä etten vauvan synnyttyä jaksakkaan treenata ja laihduttaa ja lösähdän uudelleen tai vaihtoehtoisesti alan taas suorittamaan laihduttamista ja unohdan kaiken muun elämästäni. Näitä varmaan on turha etukäteen miettiä ja stressata, mutta minkäs sitä päälleen mahtaa.

Viikonloppuna oltiin kaveripariskunnan hääjuhlassa, kauniissa perinteisessä juhlassa. Juhlaan olin varustautunut hommaamalla käyttämättömälle rokkimekolleni kavennuksen tuttavalta. Ostin melkon reilu vuosi sitten ja sehän oli aivan valtavan paljon liian suuri minulle sitä koitettaessa. Onneksi ammattitaitoinen kaventaja löytyi läheltä ja pääsin käyttämään Polkadot-ihanuuttani. Sain kehuja lookistani useampaankin otteeseen, olin itsekkin perin tyytyväinen kokonaisuuteen. Ihmiset tosin luulivat minua vain pulleaksi vatsan kohdalta, kun tuollainen mekko peittää raskauden alleen todella hyvin; jopa ihmiset jotka eivät ole raskaana saavat tuollaisella mekolla raskausvatsan kaltaisen kumpareen. Hauskaa, että vielä näilläkin viikoilla voi olla salaraskaana ihan sujuvasti.

Rockababe, rv 22+3. 
Tukkaa ja meikkiä.
Juhlakynnet ja juomat.