tiistai 23. joulukuuta 2014

Nuoren Sarallen joulu.

En ollut koko aikuisiälläni nauttinut joulusta niinkuin lapsena ja teinityttönä. Vietin joulua vain koska niin kuului tehdä, kuljin ostamassa kaikille lahjoja vain kun kaikki muutkin kulkivat, tein välttävän joulukattauksen vain siksi että se kuului asiaan. En voi sanoa inhonneeni joulua, mutta ei nuoren aikuisuuteni tuntemukset paljoa siitäkään poikenneet. Turhuuksien juhla, sanoin. Olisin mieluiten istunut lähikuppilassa pienessä oluthuurussa viettämässä aikaa muiden nuorten ja yksinäisten aikuisten kanssa ainaisen perhejoulun sijaan. Olen kuitenkin aina ollut kovasti perinteiden vaalimisen puolella ja joka vuosi löysin itseni istumassa lapsuudenkotini kukkakankaiselta sohvalta avaamassa paketteja joita lähisuvun pukit kuitenkin vielä jaksoivat antaa aikuisellekkin ihmiselle. Tietyllä tavalla kaipaan tuota muutaman vuoden jaksoa elämässäni. Lapsuus oli ohitse ja oli jo aika ottaa vähän vastuuta järjestelyistäkin. Itsellä ei ollut vielä perhettä ja lapsuudenperheen kanssa tuli vietettyä aikaa vähenevässä määrin elämän kuljetellessa kohti itsenäistä elämää. Ne olivat jouluja jolloin kokoonnuimme yhteen pitkästä aikaa päiviksi. Ne olivat jouluja jolloin muisteltiin lapsuutta ja pohdittiin tulevaa. Joulut olivat omalla tavallaan rentoja, kun kukaan ei uskonut pukkiin ja kaikki saivat näinollen puhua ja olla juuri niinkuin itse halusivat ilman pelkoa salaisuuksien paljastamisesta. Noina jouluina alkoholia meni enemmän kuin lapsuuden jouluina tai enemmän kuin nykyjouluina jolloin meilläkin on jo omia lapsia. Joulut kulkivat aina samalla kaavalla vaikka kokoonpanossa tapahtuikin pientä hienosäätöä minun ja isosiskoni poikaystävien osalta. Aattoaamu aloitettiin riisipuurolla ja työnjaolle. Äiti otti yleisimmin haltuunsa keittiön ja alkoi stressaamaan laatikoiden, kinkkukastikkeen, salaattien ja muiden ruokien valmistuksesta ja siitä kuinka hän joutuu tänäkin vuonna tekemään kaiken yksin. Isä otti hommakseen kalojen savustamisen, kinkun kuorruttamisen, graavikalan siivuttamisen, kuusen tupaan tuomisen ja yleisen viihdyttämisen. Minun ja siskoni hommiksi jäi siivouksen loppuun saattaminen, keittiössä auttelu ja kuusen koristelu. Joka vuosi jaksettiin käydä perheen kesken samat keskustelut ja kinat, joka vuosi joku suuttui samasta aiheesta, joka vuosi tuntui tulevan kiire ja stressi. Iltapäivällä joulusaunassa stressi ja kiire kuitenkin unohtuivat. Koko joulunalusajan painolasti putosi harteilta lämpimien löylyjen myötä. Saunassa tiesi sen ettei enää olisi kuin mukavia osa-alueita joulusta jäljellä. Saunasta siirryttiin ruokapöytään jossa oli joka vuosi samat tarjottavat, äidin valmistamat laatikot, isän kalat, salaatteja, juustoja, viiniä ja olutta. Muistelenkin lämmöllä miten hienolle jouluruoat maistuivat silloin kun muuten eli opiskelijana makaroonin ja tonnikalan turvin. Olut oli lähes ainut lähes ainoa elementti, joka jouluruokapöydässä ja arjessani olivat yhteydessä toisiinsa - Joulupöydässä tosin huomattavasti pienemmässä määrin. Ruokapöydässä istuttiin pitkään ja juteltiin mukavia, nautittiin rauhasta ja ruoasta. Kun kaikki olivat todenneet syöneensä liikaa siirryttiin jakamaan lahjat, jotka olimme siskoni kanssa laittaneet esille kuusen alle vanhempieni saunoessa. Lahjojen saaminen aikuisenakin oli ihanaa. Se oli se hetki jona palasin suoraan lapsuuteni jouluihin ja samaan innostukseen jota silloin koin. Joka vuosi lahjaksi tuli useita ihania tavaroita nuoren ihmisen omaan kotiin ja elämään. Joskus lahjoja sai yhteiseksi poikaystävän kanssa. Anopit ja kälyt muistivat paketeille, joskus jopa siskoni anoppi. Parhaita lahjoja olivat ehdottomasti mysteerilahjat joitten tiesi olevan mieleisiä, nämä tulivat yleensä siskoltani. Hän osasi salata hankintansa, ei varmaan koskaan kysynyt mitä haluaisin ja silti tiesi aina mikä minulle on mieleistä. Lahjojen avaamisen jälkeen istuimme juttelemassa olohuoneessa joskus pitkäänkin, poltimme kynttilää edesmenneille sukulaisille. Haudoilla emme käyneet lapsuusvuosieni jälkeen varmaan koskaan, koska henget näkevät kyllä kynttilän pihastakin. Illan pidetessä isä ja äiti menivät nukkumaan nuorison -ketä siihen milloinkin kuului- jäädessä pelaamaan jotain joululahjaksi saatua peliä. Valvoimme ilakoiden joskus aamuyöllekkin saakka kynttilöiden loisteessa ja suunnittelimme samalla seuraavan päivän ja illan ohjelmaa. Tuo muutama nuoren aikuisuuden vuosi oli kokonaisuuteni omanlaisensa jakso elämässäni, jonka aikaset joulut kertovat itsenäistymisestä, lapsuudenperheen tärkeydestä, kasvamisesta, yhteenkuuluvuudesta ja kuitenkin osaltaan kapinasta ja halusta elää omaa elämää. Noilla jouluilla on ilmeisesti ollut kuitenkin suuri merkitys siinä minkälaista jouluperinnettä alan nyt itsenäisenä lapset tehneenä aikuisena pitämään yllä. Löydän monia yhtäläisyyksiä nykyjouluistani verraten noihin väliaikakauden jouluihin - Jännä vain huomata, että joissakin asioissa palaan edelleen suoraan lapsuuteni jouluihin omien lapsieni kautta, joissain asioissa huomaan olevani kuin ilmetty äitini ja kantavani samaa vastuuta mitä hänkin kantoi aikanaan yhteisen joulun järjestämisestä ja joissain asioissa voisin olla vieläkin tuo sama nuori aikuinen, joka istuisi mieluummin lähikapakassa kuin osallistuisi minkään muunlaisen joulun järjestämiseen. 

Paras joululahja.

Vain hyvällä menestyksellä olen pitänyt tahattoman tauon liikunnasta ja syömisistä nipottamisessa. Paino on jo viikon ollut alle 85kg ja nyt jo 100g vaille 84kg. Voi tätä ilon ja onnen päivää!! Plikka on pienempi kuin n. viiteen vuoteen. Jos 75kg:n tavoitepainossa on tarkoitus olla kolmikymppisillä, niin tämähän ei tee tiukkakaan - aikaa on nimittäin se 1 vuosi ja 7 kuukautta. Pudotusta pitäisi siis tulla puolisen kiloa kuussa ja kaikki tavoitepainosta suurempi miinus on vain plussaa. Ehkä mulla on mahdollisuudet mun unelmavartaloon. Sitä tulee koristamaan raskausarvilla raidoitettu masu ja löysä mahanahka, mutta ne vain kertovat elämästä. Hipihipihipi, innostuttaa.

231214
Toinen paras joululahja tulee olemaan lasten joulu. Nyt jo ihan liikuttaa. Olen ollut ihan intopinkeänä paketoimassa pikkuakkojen lahjoja ja kummityttösten puketteja. Tänään tuodaan tupaan kuusi, jota esikoisen kanssa päästäänkin koristelemaan ja huomenna on perinteiset jouluhommat edessä. Totta kai odotan myös sitä rauhallista tunnelmaa minkä aikuinen saa joulusaunasta ja -ruoasta, mutta eniten haluan nähdä lasten riemun pukin tullessa ja pakettimeren vallatessa olohuoneen. Olen kuunnellut joululauluja tippa linssissä ja muistellut lapsuuteni jouluja. Vanha herkkis, sitä se vanhemmuus teettää.

Ihanaa joulua kaikille!! Olkaa kiltisti ja nauttikaa joulusta! Puspus.

lauantai 6. joulukuuta 2014

Missä mennään?

Kiirettä pitää, kiirettä pitää..

Projekti on ollut muutaman viikon kiireitten vuoksi katkolla. Tosin katkoa edelsikin kyllä niin hirveä boosti sekä syömisen, että kuntoilun osalta ettei ollut mikään ihme tämä suvannon ilmeneminen. Paino on pysynyt samassa. Tai ei siinä samassa, missä se alimmillaan kävi (84,7kg), mutta eipä tuo nyt paljoa heitäkään (tänä aamuna 85,4kg). Maha tuntuu roikkuvan taas hirveänä löllönä, josko sieltä on tulossa joku kutistumisen ihme, niitä nämä löllööntymiset mulla edistävät.

Nyt en osaa tässä lastenohjelmien pilpatuksessa kirjoittaa enempää. Kunhan vain kävin ilmoittamassa, että elossa ollaan.

torstai 6. marraskuuta 2014

Ongelmien myöntämisen tärkeys.

Kun on tarpeeksi kipeä, sen on pakko vain tapahtua. Kun voimat eivät enää riitä kunnolla pieneen kävelylenkkiin, niin on pakko vain tajuta jotain. Kun huomaat olleesi kaksi viikkoa yhtä kyytiä kiukkuinen ja väsynyt vain siksi, että olet tehnyt aloittelijamaisia mokia treenin osalta, tulet pisteeseen jossa myönnät virheesi.

"Hei olen S ja olen rääkännyt itseäni."

Muutama minua rauhoittumaan toppuutellut ihminen sai kuulla tunnustuksen. Sen jälkeen on alkanut tulemaan kai järkeäkin päähän. Olen koettanut syödä paremmin ja liikkua rennommin. Olen rentoutunut ja venytellyt. Olen tehnyt salilla kevyttä treeniä ja antautunut jättämään potkunyrkkeilynkin väliin pari kertaa.

Nyt tuntuu, että voimat ovat palautuneet ja sitä myöten on tullut tilaa myös terveelle motivaatiolle itseni ruoskimisen sijaan.

Miten monta eri tietä treenatessa on käytävä läpi ennen kuin löytää sen kultaisen keskilinjan?

keskiviikko 29. lokakuuta 2014

Pahan mielen purku.

Livahtipa näppikseltä eilen oikea valitusvirsien ruhtinas. Oli kyllä oikeasti paha mieli ensimmäistä kertaa pitkään aikaan liikunnan tiimoilta. Pitäähän huonojakin päiviä olla, että voi taas nousta suosta, potkia itseään perseelle, opetella, onnistua ja löytää itsestään hyvä boosti.

Asia hautui alitajunnassa viime yön ja herätti useita kysymyksiä. Onko ruokavalioni oikeasti liian niukka kokonaan tai jonkin ravintoaineen osalta? Olenko vetänyt liian kovaa treeniä ja se kostautuu nyt kunnon heikkenemisenä? Miten suuri vaikutus hyvillä yöunilla on treeniin ja milloin huonosti nukutut yöt lyövät treenaajaan pahiten? Mitä voisin tehdä toisin? Minkä osa-alueiden kehittämiseen minun tulisi seuraavaksi keskittyä oikein urakalla? Olenko taas lipsumassa suorituksen suohon?
Jo näitten asioiden kysyminen avaa monia ovia ja vastausten pohtiminen sitäkin useampia.

Ruokavalioni ei pääsääntöisesti ole liian niukka, mutta voisin kiinnittää enemmän huomiota ruokarytmiin ja tasaisesti syömiseen, vesi on taas jäänyt lähes kokonaan pois muulta kuin treenien ajalta. Erityisesti viimeinen maininta vaatii erityishuomiota.

Viime viikolla tein liikaa ja liian kovaa. Pari täysillä painoilla suoritettua kuntosalitreeniä ja kerta rajua treeniä potkunyrkkeilyssä sai molemmat reiteni mäsäksi. Torstain treenin jäljiltä olin vielä eilisissä potkiksissakin kipeä ja voimaton. Jotain rajaa ja ei unohdeta sitä aerobista osuutta, palauttavia ja venyttelyjä (mistä näihin repii aikaa?)

Kun ei ole nukkunut kuin muutamat kunnon unet rauhassa kuukausiin, niin kai se alkaa jo jossain tuntumaan. Jos O ei vaadi maitoa (J sen kyllä syöttää yleensä, mutta herään minäkin), niin väliin kömpivä V aiheuttaa yöllisiä hankaluuksia nukkumismukavuuden suhteen. Tyttö työntyy kylkeen, valtaa tilaa, hivelöi, napraa tukkaani, joskus tarttuu unissaan kiinni esim. naamaan. Neiti olisi saatava palautumaan aina omaan sänkyynsä, mutta me ei yleensä edes herätä kun tyttö komuaa viereen muutamia poikkeusöitä lukuunottamatta. Tämä tilannehan elää koko ajan, viime yönä V lähti maitojunalla takaisin omaan huoneeseensa. Jos muutaman yön olisi sen verran kevyessä unessa, että osaisi palauttaa sen niin melko pian oma sänky olisikin jo jatkuva tapa.

Olen lipsumassa suorituksen suohon. Tunnustan! Nyt on tullut taas kiirekiirekiire ja pakkomielle kilojen ja senttien nopeaan karistamiseen. 30v päivään on vuosi ja 9 kuukautta. Ei siinä 75kilossa tarvitse olla vasta kuin sitten. Turhaa hötkyillä ja raipata itseään niin säälimättä.

Joku tarkkasilmäinen varmaan huomasikin, että pari kysymystä jäi väliin. Ja niittenpä purkamiseen ei tarvitsekaan sen kummemmin aikaa tuhrata kun yhteyttää kaikki edellämainitut ongelmat ja niiden vastaukset. Sieltä se löytyy mitä voisin tehdä toisin ja missä kaipaan kehitystä. Tottahan niitä asioita on se kymmenkunta lisää, mutta aloitetaan "pienistä" fiilauksista. Ei koko pakkaa voi leväyttää sekaisin kerrallaan.

tiistai 28. lokakuuta 2014

No fit today...

Jäipä kakka maku suuhun reenien päätteeksi. Tuntui, että  olen ainut joka ei jaksa tehdä kaikkea oikein. Nyt kun asiaa on pullistellut päässään tarpeeksi niin en varmaan osannut tehdä mitään oikein. Oikeastaan oli jo reeneihin lähtiessä hirveän työlääntynyt olo, joten en ihmettele tämän hetken huonompaa fiilistä. Mutta on asiassa perääkin. Lihaskunto ja ruumiinpaino eivät kohtaa lähimainkaan kaikilla osa-alueilla. Ehkä olen liian hätäinen tulosten suhteen. Ehkä lihakset eivät saa tarpeeksi polttoainetta kun nihkuloin ruokavalion suhteen. Ehkä pitäs vain ehtiä liikkumaan ja treenaamaan enemmän ja rankemmin.

Ärsyttää. Olen lihava ja huonokuntoinen.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Äitiyslomalla lasten kanssa. Äiti vai kodinhoitaja?

Aloitus Vauva.fi-palstalla

"Nyt mulle valkeni, miksi jotkut eivät saa tehtyä kotitöitä lasten kanssa. Juttelin kaverini kanssa, joka on lapsensa kanssa kotona hoitovapaalla. Hän valitteli, että miten kotihommien tekeminen on hankalaa, kun taapero vaatii huomionsa. Pitäisi siivota, laittaa ruokaa ja pestä pyykkejä. Mutta siivous ei onnistu kuin ainoastaan siten, että mies vahtii lasta imuroinnin aikana. Minä kysyin, että eikö lapsi voi vaikka siinä samalla leikkiä omassa huoneessaan kun teet ruokaa. No, sitten selvisi, että äiti ei missään nimessä voi jättää lasta ilman _näköyhteyttä_ äitiin, koska jotain voi sattua. Aivan, en minäkään saisi tehtyä mitään, jos kulkisin jatkuvasti katsomassa mitä lapset tekevät. Enää en ihmettele."

Entäs sitten ne lapset jotka eivät itse suostu menettämään näköyhteyttä äitiinsä, ovat koko ajan vailla seuraa ja leikkikaveria, ovat niin vilkkaita että aina sattuu ja tapahtuu jos onkin liian pitkään liian hiljaista. Ehkä mä sit olen sellanen saamaton ja laiskanpulskee mamma, mut miten helvetissä saa tehtyä mitään jos siihen minun ja tekemisen väliin pääsääntöisesti aina ilmestyy kaksi karvapäätä - oli sitten kyse ruoanlaitosta, tekstiviestin kirjoittamisesta tai paskalla istumisesta? Jos oletusasetuksena suosituksella "Viihdyttäisitkö siskoa, keksi joku oma leikki, äitillä olis nyt vähän hommia" tienaa itselleen pari perskärpästä, niin alkaa tekohalut olemaan jo aika kaukana. On aloittajalle siunattu ilmeisen helpot lapset/lapsi tai sitten olen itse opettanut muksuni varmaan liiaksi omaan seuraani. Jotenkin kieroutuneesti sitäpaitsi ajattelen, että saatan myös olla äitiyslomalla, en kodinhoitolomalla. Tokihan teen perussiivoukset ja vähän muutakin, mutta yleisimmin lasten kanssa, koska ilmankaan en pysty kovin rauhassa ellei joku muu silmäile lapsia sen aikaan, että saan hommani tehtyä kiireettä ja kunnolla.

P.S. Tämän kirjoittamisen aikana kuulin noin puolenkymmentä kertaa "äiti", jokusen "byään", "mulla on nälkä tai olen jotain muuta vailla" ja kasapäin ryminää/pälinää/kolinaa/huutoa/riehumista ja muuta mikä vaati välikommentteja minulta, haistoin myös yhden kitkerän housuun rykäistyn sonnan joka pitänee lähteä siivoamaan.

torstai 23. lokakuuta 2014

Vauhdin hurmaa.

Edellisen postauksen jälkeen olen todellakin ollut motivaationi kanssa koko ajan menossa. Sain oikean teholatauksen ja treenipiikin ja työinnostuksen jajaja.. Sama draivi tuntuu olevan päällä edelleen, pitää vaan koittaa vähän jopa hllitä itseään ettei tule väsymystä ja sitä myöten suurempaa notkahdusta.

Olen nyt keksinyt sen miksi urheilu koukuttaa. Tulokset! Voi miten ne antavatkaan lisäpotkua. Kun huomaat pystyväsi johonkin mitä et ennen ole tehnyt. Kun hölkkääminen onnistuu ja matkat pitenevät. Kun huomaat nostavasi järestään joka laitteella enemmän kuin ennen. Kun huomaat ettei housuista enää jääkään jenkkakahvoja. Valloittavaa.. Olenkohan jossain liikuntapöllyssä, kun on näin hempeää tekstiä? Tuskin, olen vain ymmärtänyt jotain. Entinen laiskaläski on ottanut elämästään niskalenkin ja nauttii siitä täysin rinnoin.

Huomaan myös panostavani runsaasti urheiluvaatteisiin ja -välineisiin nykyään. Ennen se nyt oli melko sama missä renttuissa sitä kävi sen lenkkinsä kävelemässä. Olen siis honannut myös hyvien liikuntavaatteiden tuovan iloa ja mukavuutta.

Pitäisi joku päivä käydä ravaamassa cooper ihan testimielessä, että miten tulos on muuttunut parin vuoden takaisesta. On kai se vanha tuloskin ylhäällä jossain..

Seuraavalla kerralla koetan saada jotain järkevää tekstiä aikaan, kun olisi joskus hiljainen hetki. Nytkin pikkukakkonen pilpattaa ja V kyselee vieressä jotain koko ajan. Ei saa oikein ajatusta kasaan. Äidin elämää... Itseaiheutettua.

tiistai 7. lokakuuta 2014

Loving it!

Siis tuo potkunyrkkeily on ihan mieletöntä, huippua, ihanaa, mahtavaa, niin mua!! Tästä lajista en päästä irti! En! Mitään en edelleenkään osaa ja sarjat tuntuu vaikeilta, mutta jösses mitä paineenpurkua tuo on. Ugh!

Kehityslistalle vatsa- ja selkälihakset, ukkojen punnerrukset, tasapaino. Ei tartteis aina kärsiä ja hävetä. Lankkua, kuntosalia, punneruksia, hyppypotkuja, raippaa, ruoskaa ja keppiä - eikös noilla eväillä jo luulis pääsevänsä johonkin tulokseen. Ja painoa pois, se helpottaa noita kaikkia!

Olen muutenkin ollut kiltti tyttö ja huolehtinut liikunnasta - paitsi lenssussa ollessani- ja syönyt kottaraisen annoksia ja päivittäiset vihreätkin. Ja olen laihtunut tai ainakin päässyt jostain mystisistä pöhökiloista eroon! Jes!

MOTIVAATIO, OLET PALANNUT! OLEN KAIVANNUT SINUA!!! TERVETULOA!

tiistai 30. syyskuuta 2014

Treeniä köntykselle!

Viime viikko meni treenaamisen suhteen edelliseen kahteen kuukauteen nähden melko mainiosti. Viikkoon sisältyi muutamana iltana suoritetun kahvakuula/polvennosto/vatsalihas/venyttely-pikajumpan lisäksi maanantainen leppoisa rinkka/vaunukävely, tiistainen salitreeni, torstainen 7,5km pururatapyristys sauvojen ja vauvarinkan kanssa sekä illalla 1,5 tunnin kickboxing-treeni, lauantainen metsäkävely/tiellä hölkkäys.

Tuohon kun kykenisi joka viikko. Sitä kohti on pyrittävä.

Kickboxingissa huomasin, että tasapainoni on hirveän huono. Hyvä, että potkun aikaa pysyin pystyssä. Siinä tulee kyllä kehonhallintaa parhaillaan, kun pitää koko ajan tiedostaa monen paikan toiminnot. Treeni tuntui kuitenkin hyvälle ja mulle sopivalle. Ehkäpä tämä on juuri sitä paineenpurkua mitä kaipaan elämääni tällä hetkellä. Ja ei muuten ole mitään leppoisaa lönköttelyä vaan ihan suorituskyvyn rajoille minä ainakin rapakuntoni reenasin. Tätä lisää!! Kropalle runtua niin oppii olemaan, kuten serkkupoika tuppaa tuumaamaan.

lauantai 27. syyskuuta 2014

Itsetunnottumuuden multihuipentuman toinen poski.

Olen taas jonkun aikaa painiskellut siivoussuoritusongelman kanssa. Mikään ei riitä. Suhtaudun kotitöihin kuin työtehtäviin, jotka on pakko tehdä ja joita pitää suorittaa hullunkiilto silmissä vaikkei oikeastaan varsinaista tekemistä olisikaan. Sallivuus lapsiperheen kotia ja sen siisteystasoa kohtaan on taas tipotiessään ja siivoan tai ainakin stressaan siivoamisesta koko ajan. Tämä mania ulottuu pihamaille saakka, kun nyt ennen talvea pitäis olla vielä kerran ajamassa pihanurmikko lyhyeksi ja siimaamassa kukkapenkin reunukset. Tosiasiahan on, etä keväällä haravoin jokatapauksessa ja talven aikaan kulottunut heinä lähtee haravan matkaan varmaan kivuttomammin kuin mitä sen silppuaminen nyt olisi.

Miks mä olen taas ihan sekaisin??

No siksi, kun olen menettänyt itsetuntoni. Siksi, kun musta tuntuu etten riitä. Siksi, kun puran jotain patoutumia ja paineita joutavanpäiväisen hössöttämiseen ja itseni mollaamiseen ja ruoskimiseen.

Pyytelen mieheltäni anteeksi, kun en ole saanut päivän aikaan tehtyä mitään. Olen pahoillani kun lähden lenkille ja jätän hänet lasten kanssa kotiin. Kerron etten ole mitään, kun en olekaan saanut pihaa hoidettua koko kesänä.

Tosiasiassa teen päivän aikaan aina lukuisia kotitöitä lastenhoidon lisäksi. Tosiasiassa käyn monesti lenkilläkin lasten kanssa tai vien edes toisen niistä johonkin illalla ettei miehen tarvitsisi kantaa koko iltapäivän kuormaa yksin. Tosiasiassa itsehän päätin, ettei pihasta stressata tänä vuonna, koska siihen ei ole tarvista. Itsehän päätin, että tämän vuoden pyhitän lapsille ilman kodista stressaamista, varsinkin kun siihen ei nyt ihan varsinaisesti ole aihettakaan. Ei meillä kuitenkaan kesantopeltoa pihalla ole tai paskaa nurkissa. Perussiistiä sisällä ja ulkona. Mitä minä vaahtoan!?

Nyt kun kirjoitin ylös nämä asiat ja luen oman tekstini, tuntuu kuin lukisin jonkun muun ajatelmia ja asiat muuttuvat taas paljon järkevimmiksi, ainakin hetkeksi. Voi polo, älä suorita, sillä saat vain harmaan pään.

torstai 25. syyskuuta 2014

Mille mä näytän?

Motivaation pakoon luikkimisen myötä itse tuntonikin on laskenut huomattavasti pienessä hetkessä. Peili ei olekaan enää ystävä, vaikka kesällä sellaista hetken esittikin. Nyt tuntuu, että maha roikkuu, muut paikat pönöttää, tissit on pienet lupposet, naama jotenkin vanha ja hiukset hampsuttaa. Ensimmäisenä -eikä viimeisenäkään ilman erillistä kaivamista- ei tule mieleen hyviä ajatuksia peilin eteen mennessä. Tenttaan mieheltä "miltä mä näytän?"-kysymyksiä, tuskailen vaatteiden kanssa ja en ole omasta mielestäni mikään missään asiassa. Karmea olotila! Tuntuu ihan pahalta itseni puolesta, kun jostain syystä osaan nyt katsoa tunnetta paremmin ulkopuolisen silmin kuin ennen. Tästä aiheesta on tietysti vuosien kokemus, niin on oppinut jo huomaamaan sudenkuopan ennen kuin on pudonnut pohjalle asti, nyt pitäisi enää ottaa konstit käyttöön millä saisin itseni maaniteltua pois pahoista tavoista ja lopetettua itseni morkkaamisen, nolostelun, ujostelun, kropan häpeämisen. Ensimmäinen askel on jo otettu. Ennen nukkumaanmenoa ajattelen jotain "huomenna on hyvä päivä, huomenna olen tyytyväinen itseeni..."-tapaisia ajatuksia ja koitan saada itsesuggestiolla mielialaani kohenemaan. Muutaman päivän jälkeen olen joutunutkin toteamaan, että jos illalla nukkumaan mennessä uskottelet itsellesi herääväsi virkeänä, niin silloinhan muuten heräät. Uskomatonta. Tämä ei kuitenkaan poista koko ongelmaani, ei lähimainkaan. Muitakin keinoja on löydettävä.

Mitä sinä ajattelet jos ystäväsi rypee huonon itsetunnon suossa? Miten koitat parantaa hänen mieltään? Mitkä ovat ne kannustussanat joita sanot muille tai itsellesi, kun on se "paskaläskiperuna"-päivä?

Valoa tunnelin päässä kuitenkin on. Motivaatio on kohonnut rippusen, josko sen sivutuotteena löytyisin myös tyytyväisyyden itseeni.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Yhä ylös yrittää.

Tämä autuaan pitkä jumivaihe ei vain tunnu loppuvan. Paino kimpoilee taas jossain 89-90 kilon hujakoilla vaikka vyötärön sentit hupenee (alareppunen tosin on ja pysyy samana). Liikunnan ilo tuntuu olevan jossain korpikuusen kannon alla ja ruokakauppaan ei jaksa lähteä sellaisella paatoksella, että sieltä tajuaisi ostaa jotain kunnon ruokaa. Tuntuu, että mielenkiinto kaikkea kohtaan on kadonnut, ei huvita kokata, ei urheilla, ei katsoa televisiota, ei lukea lehtiä, ei mitään. Nään ystäviä ja möllin kotona ja koitan keksiä edes jotain liikuntahommia etten vallan jumahtaisi.

Yksi kiinnostuksenkohde minulla kuitenkin on. Uusimpana buumina on tullut vaatteiden nettikirpparointi ja se vie aika ison siivun ajasta. Olen myllännyt vaatekaapissani ja tavoitevaatteissani enemmän kuin puoleen vuoteen yhteensä ja haalinut sieltä erilleen kaiken mikä vähänkään tuntuu sille ettei tulisi pidettyä. Kun saan myytävän kasan vähän pienenemään, niin sitten taas puraisee kärpänen jostain päin ja aloitan peuhaamisen alusta löytäen taas lisää kaupattavaa. Tosiasiahan kuitenkin on ettei minunkaan varastoni ehtymättömät ole, joten tämä tulee loppumaan aikanaan.

Huomenna olen lähdössä ystävän kanssa koettamaan potkunyrkkeilyä. Olemme myös miettineet sulkapallon harrastusmahdollisuuksia. Salille työnnyn myös huomenissa ja lenkkeilyä varten otin jo käyttöön nilkkapainot ja hollille kävelysauvat. Kun tulisi talvi, niin pääsisin opettelemaan sitä hiihtämistä. Pakko keksiä siksi näin paljon kaikkea uutta, että saan motivaationi pullahtamaan taas esille jostain.

Tänään työnnytään koko perheellä pitkästä aikaa ruokakauppaankin, pitäisi varmaan koittaa miettiä jotain syömistä kauppalistan tynkään, kun edes kykenisi keksimään ja muistamaan mitä laihduttava ihminen voisi syödä. Tai milloin. Olisikohan taas kiloklubin oppien hyödyntämisen aika?

Varmaan kuulostan ihan mielettömän sekavalta ja pöpperöiseltä ja ihmeellisen kiireiseltä. Niin olenkin, kaikkea tuota. Aika ei vain riitä kaiken tekemiseen ja hermot ovat välillä riekaleina lasten kanssa. O on opetellut seisomaan tukea vasten ja homma on vielä melko epävarmaa, se aika mikä ei kulu jossain hazardihommissa, vietetäänkin sitten mamman sylissä. V on liian mahdottoman vauhdikas ja temperamenttinen. Koti on järjettömän suuri ja sotkuinen ja täynnä tavaraa. Pihatyöt olen jo suosiolla jättänyt unholaan lähes kokonaan tältä syksyltä. Kuljen toisinaan päivän-pari vanhempien luona töissä. Postitan ja kuljetan kirpparituotteita pitkin kyliä ja koitan keksiä, että milloin ehtisin käydä myös noissa lähicityissä asioilla. En taas muista paljoakaan viimeisistä viikoista, joka meinaa sitä että vauhtia on ollut liikaa. Ikävä kyllä se aika mikä on nipistettävä pois jostain, on tällä hetkellä pois terveellisestä elämästä ja elämäntapamuutoksesta. Vai teenkö sitä sittenkin huomaamattani? En hän kuitenkaan ole edes lopettanut liikkumista, harventanut kyllä, mutta liikkuessani koetan satsata määrään ja tehokkuuteen. Tai ehkä olen lisännyt hyötyliikuntaa? Emmätiä.

Aina muuten pyörryttää. Lähes päivittäin koskee päähänkin. Nyt tarvitaan jarruja.

maanantai 8. syyskuuta 2014

8,5.

"Jaksaiskohan lähtee vähän lenkille?"

Jaksoin. Vähän isommallekkin. Jos joku postaus sitten hehkutin 3,5km hölköttelyä, niin nyt on takana 8,5 kilometriä yhtäjaksoista hölkkää. Väsynyt, mutta todella onnellinen fiilis!

Tuli elävästi mieleen ne yläasteen herjaukset, kun en jaksanut jotain 1,5km puruskia ympäri. Ja ne hetket, kun minua on sanottu läskiksi. Ja ne, kun arvellaan ison ihmisen kunnon olevan automaattisesti huono tai liikunnan olevan muuten vaan laihiksien yksinoikeus.

Oksennus kurkussa painaen, räkä poskella, huohottaen ja kiroillen tein lenkkini ja nyt tiedän mikä se liikunnasta johtuva endorfiiniryöppy on. Itkettää.

Juuri nyt olen oman elämäni sankari! Näitä hetkiä tarvitaan.

Terkkuja vaan kaikille - Uskokaa itseenne ja vaikka ette uskoisikaan, niin koittakaa silti - voitte yllättyä.

torstai 4. syyskuuta 2014

Lapsi rinkkaan ja metsään mars!

Kun nyt pääsin joku postaus sitten tähän suosittelun makuun, niin jatketaan vielä tovi samalla linjalla.

Jos sinulla on pieni lapsi ja ainaiset vaunulenkit kyllästyttää tai et saa mitään aikaiseksi syli-itikan takia, niin hommaappa lapsenkantorinkka. Ihan tuolla isomman kanssa pihalla telmiessäkin kuopus viihtyy paremmin rinkassa kuin vaunuissa. Taannoin imuroin huushollin pikkuapuria kantaen ja eilen hujahti useita tunteja sienimetsässä (siis ihan oikeassa rämpimismetsässä) O:n kanssa. Kyllähän se vähän koskee ja hiottaa ja hankaloittaa, mutta kyllä käy muuten kuntokuurista ja tasapainoharjoittelusta, ryhtikin tulee pidettyä hyvänä, kun on pakko. Itsellä on Haltin rinkka, sain käytettynä huokeaan hintaan ja on muuten hyvä kalu. Kiitos vaan mun omalle mammalle, joka suositteli ja kustansikin kyseisen tarvekalun!

Niistä muista suosituksista puheenollen pitäisi laittaa ne vertailukuvat silvereitten tuloksista. Oma päänihän joutui vielä yhteen vaalennukseen ja pitäisi varmaan taas tarjoilla vähän silveriä tähän keltaisuuteen. Silveritkään ei kuitenkaan tunnu poistavan suoravärillä hankittua ihanaa punaista säväystä mikä tuntuu olevan tiukassa kuin tauti. Pitänee hiipiä taas ammattilaisen pakeille kunhan ehättää. Laittelen verrokkeja jahka ennätän ja muistan. 


maanantai 1. syyskuuta 2014

Haloo, tahtoisin tilata yhden kappaleen toimivia itsekureja.

Joo ja niskalenkkejä kans. Ja sitten vaikka vielä vähän lisää aikaa. Tai ajankäyttökykyä. Ja lähtemisintoa. Ei muuta tähän hätään, kiitos ja hei!

Ettei tässä nyt vain olis käymässä sellainen pereinteinen repsahtamisen jälkeisen miehistymisyrityksen seurauksena tapahtuva omaan nokkeluuteensa kompastuminen. Helppohan se on puhua, että nyt mä sitten tsemppaan. Se itse tsemppaaminen tuntuu olevan vähän tiukemmassa. Yksin ei tule juurikaan lenkkeiltyä <-- tekosyy. Illalla ei jaksa enää lähteä <-- tekosyy. Pitää siivota <-- tekosyy. Nyt nainen, kokoa itses ja ala lenkkeillä. Raippaa, ruoskaa ja keppiä. Ehkä porkkanaa myös.

Onhan nyt positiivisena puolena mainittava, että hölkkä näyttää kulkevan aiempaa paremmin. Entinen sohvaperunalösökki kirmailee nykyään päivästä riippuen enempi tai vähempi kun saa itsensä pihalle. 2km menee jo kivuitta, parhaana päivänä ruoskin itseni 3,5 km yhtämittaiseen hölkkään ja olin sillä hetkellä todellakin tyytyväinen itseeni ja suoritukseeni. Kun sais vaan itsensä tuupittua useamminkin toimimaan.

Summa summarum kuitenkin on, että tarttis varmaan tehrä jotain.

tiistai 26. elokuuta 2014

Lomalta viimeinkin.

Kesä oli ja meni ilman sen suurempia nipotuksia. Lomaillessa. Rentoillessa. Paino ei pudonnut, mutta eipä se mainittavasti noussutkaan. Ruokaremonttiin joudun nyt panostamaan ja kaivelemaan jostain kadonneen liikuntamotivaationi, joskaan kelit eivät suosi tällä saralla. Kasvikset ovat kadonneet lautaselta ja ruokarytmi ylipäätään on aivan kannikasta nykäisty tällä hetkellä. Aamuisin en ole syönyt juuri mitään ja illalla sitten olen jääkaapin viileyttä karkuuttamassa tuon tuostakin. Ei näin akanrutjake, ei näin. Tokihan sotii omaa painonpudotus- ja elämäntapamuutosmentaliteettiani vastaan olla jatkuvasti niuhottamassa. Lomat ovat sallittuja kunhan eivät johda totaalisiin repsahtamisiin. Kun nyt on oma lomani lusittu, niin on ryhtiliikkeen ja niskalenkin aika ennen kuin se pahempi repsahtaminen tapahtuu. Lokakuun puolivälissä siintää seuraava puolivälimatkan etappi, kun siellä on ihania kaupunkilomasuunnitelmia - pakko nipistää joku kilo pois jo ennen sitä ja siitä vain jatkaa samalla innolla eteenpäin.

Tavoistani poiketen kirjoitan nyt sanasen hiusasiaa.

Koko kesän olen ollut ihan pulassa harvenevan tukkani kanssa. Tukkaa lähtee suihkussa, kammatessa, föönatessa. Juurineen. Välillä enemmän, välillä vähemmän. Päänahkaa kutittaa ja kiristää. Sain viime viikolla hydrocortisonliuos-kuurin helpottamaan päänahan oireilua. Tukanlähtö pistetään vuodentakaisen stressin ja reilun puolen vuoden takaisen synnytyksen piikkiin. Jatkuva värjääminen ei varmasti helpota yhtään mitään, joten teinkin radikaalin ratkaisun ja päätin lopettaa tummien värien kanssa lotraamisen - ne kun pysyivät sävystä, merkistä ja laadusta riippumatta päässä sen viikon ja kulahtivat täysin. Vähempi a) vaiva ja b) rasitus hiuksille on nyt kiusata se kerralla vaaleaksi kuin värjätä sitä koko ajan tummalla, joka minulla ainakin kuivatti tukkaa ja ärsytti päänahkaa. Tavoistani poiketen annoin myös kuontaloni kampaajan hoiviin, enkä alkanut kotona räpeltämään siinä pelossa, että tukka putoaa päästä kokonaan. Kampaaja ei uskaltanut vaaleentaa päätä suoraan, vaan teki raidoitushupulla niin paljon vaaleaa raitaa kuin sai ja hiuksista tulikin lähes kokonaan vaaleat, tarkemmin sanottuna beiget, pastellikupariset, pastellipunaiset, tosi oudot. Viherryskin tuntui alkavan heti vaalennuksen jälkeen, kun nuo meidän vesi&putket on mitä on. Ensipelastuksen löysin Crazy Colorin sävystä Silver, joka taittoi hiukkasen keltaista pois eikä rasita hiuksia nimeksikään. Eilen ostin kuitenkin uutena ihanuutena KC Color Mask Silverin, joka teki todellakin hyvän vaikutuksen. Tukka muuttui kertarykäisyllä kirkkaammaksi ja puhtaammaksi. Maskin hoitavuus tuntuu myös olevan omaa luokkaansa ja tukka tuntuukin ihanalle. Nyt ilkeää odotella uutta vaallenuskertaa ilolla. voin todellakin suositella varsinkin Color Maskia kaikille keltaisuudesta, likaisen vaaleasta, vihertävyydestä kärsiville. Ostin myös rakennetta korjaavaa shampoota, mineraalinpoistoshampoota ja hyllystä löytyykin jo molempien sorttien hoitoaineet. En taida enää palata kaupanhyllytuotteisiin, kun laatuakin on tarjolla. Koitan laittaa jossain välissä kuvia vaalennusprojektista.

Ja olihan minulla myös toinen kauneustuote hehkutettavana. Neutrogena Visibly Clear Blackhead Eliminating-sarjan kasvovesi ja 2-in-1-puhdistus&naamio. Ihan mahtavaa! Minä kun olen luullut ettei mun nenästä lähde mustapäät pois millään, mutta toisin kävi. Mustapäätkin siis voi selättää! Jes!

Loppuu nyt lyhyeen nämä lorut, kun pienin roikkuu kyydissä ja vonkuu. Kiitti hei!




perjantai 18. heinäkuuta 2014

Kannustin.

Koska pinnalle on taas pompsahtanut itsensä motivointi ja itsetunnon kohotus, niin esitelläämpä Saralle vuosimallia 2011(110kg ja rapiat) ja 2014 (vajaa 88kg). Ensimmäisessä kuvassa esikoisen syntymästä on kulunut n. 2,5kk. Noita mammahousuja käytin silti pitkään ja hartaasti, varmaan vielä vajaan vuoden tuosta eteenpäin - viimeisessä raskaudessa en sitten niitä enää voinutkaan pitää, kun eivät pysyneet päällä. Vielä piisaa työnsarkaa, mutta nyt takana oleva urakka näyttää jo suuremmalta kuin edessä odottava. Tämän avulla taas hetken muistaa, ettei välttämättä olekkaan enää se 110kiloinen tuhtitäti vaikka tekisikin mieli pukeutua perunasäkkiin/telttaan/kaapuun/kääriytyä hallaharsoon tai muulla tavoin peitellä itsensä ja läskinsä kaikkien katseilta.

redanredan.

Jojohan se! Paino humppaa ihan omassa tahdissaan sen mukaan mitä syön. Viime viikonlopun pihvi&siideri-painotteinen ruokavalio sai painon taas hetkeksi nousemaan lähemmäs 90 kiloa, kun se parhaimmillaan kävi jo 87,2 kilossa. Nyt ollaan kuitenkin taas alaspäin matkalla ja pöhöt on karisteltu normaali-ihmisen eväillä ja hikisellä liikunnalla. Tämän aamun lukemana pojotti 87,7kg. Tasan kaksi kiloa ylipainon ja reippaan ylipainon bmi-rajaan. Sitä kohti pykitellessä.

Ja yhden sortin pykittämistähän tämä todellakin on! Neiti-ihminen kun tuuppaa varpaansa joka paikkaan, niin nyt ollaankin sitten raajarikkoja. Pyöräily ja crosstrainerilla veputus onnistuu jalalla hyvin jo nyt, mutta kävely-/juoksulenkit saavat nyt hetkeksi jäädä. Mitenhän tässä käy, isä kun haastoi minut ja miehen juoksemaan 2km elokuun alulla ja uhkasi vielä voittaa meidät - jos ei pääse treenaamaan, niin saako lykkäystä suoritukseen?

Koska ihmisellä on käytössään vain rajallinen määrä rahaa ja kuihtuva kroppa, niin vaatekaappi on jatkuvasti muuttuvassa tilassa. Ikäväkseni tässä on nyt vain käynyt niin, että liikenne on lähinnä vaatekaapista ulospäin, enkä anna itselleni lupaa hassata uusiin vaatteisiin. Toivottavasti laihdun pian niin paljon, että vaatekaappia on taas järkeä päivittää uusilla ihanilla pienemmillä vaatteilla tai löydän jonkun ehtymättömän kirpparilähteen josta voin ammentaa itselleni pukineita. Ällöttää käyttää kaikkea epäistuvaa.

Aamupalaksi nautin tyrosiinin, multivitan, maitohappobakteerin ja kalaöljykapselin, kolme kuppia kahvia maidolla, mustikka-avokado-pekaanipähkinä-rahka-mangopiimä-smoothien sekä parikymmentä minuuttia crosstrainerilla hikoilua. Jos tankkaisi pari tuopillista vettä ja alkaisi päivän muihin hommiin.

tiistai 8. heinäkuuta 2014

Aikaansaamattomuuskriisi.

Tänään tuli taas vastaan se hetki, kun koen olevani riittämätön mihinkään. Ylimääräisiä kasoja, koluamattomia nurkkia, vääriä tavaroita väärässä paikassa, leikittämättömiä lapsia, oma huutava vatsa ja ne monet muut pienet seikat ajoivat minut taas sivuun raiteilta hetkeksi. Kirjoitin facebookiin jotakuinkin seuraavasti ja haluan heittää tämän tällekkin tapetille omaksi herättelyksi ja muistutteluksi, keskustelunavaukseksi ja vaikkapa vertaistuen kaipuuksi. Kuten olen aiemminkin sanonut, osan asioista tajuaa vasta kun ne on kirjoittanut ylös ja lukenut pari kertaa ajatuksella.

"Pihallahan voisi kutvastella puutarhatontun hommia, mutta kuten arvata saattaa vauva-arki hiipii tässäkin asiassa vastaan ja kitinä alkoi justiinsa, kun johonkin koitti tarttua. En vaan käsitä miten pikkulasten vanhemmat saa pidettyä kotinsa ja pihansa edes jotakuinkin asumiskelpoisena. Kun on yksi joka juoksee hurrikaanina tuhoamassa paikkoja, levittämässä tavaraa sekä telomassa itseään ja muita ja toinen joka ei vielä pääse, yletä, jaksa kiinnostua, osaa ja rakastaisi äipän syliä yli kaiken, niin miten ihmeessä on tarkoitus kyetä mihinkään järjelliseen. Jos saa päivässä ne perusasiat tehtyä (pyykit, astiat, levällään olevat tavarat, ruokaa, ulkoilut jnejne.), niin onko siinä sivussa tarkoitus olla vielä äiti joka hyppyyttää ja leikittää lapsiaan koko päivän ja siihen päälle hoitaa ne extratyöt, kuten varastonsiivoukset, pakastimen sulatukset, ruohonleikkuut, siimaukset, kukkapenkit, kasvimaat, raivaukset, autojen siivoukset ja sensellaiset. Tiedän, että on olemassa myös ihmisiä joilla on kymmenkunta kakaraa ja silti koti hohtaa aina, missään ei ole ihmeellisiä romukasoja ja piha on hoidettu, mutta kysymys kuuluukin, että mistä niitä nappeja saa joilla tehdään supermammoja? Itsestä jotensakin tuntuu, että jotain tässä nyt on liikaa, lapsia, pihaa, neliöitä tai jotain muuta. Ja kyllä, tiedän myös sen ettei feispuukissa ihmetteleminen yleensä auta asiaa, mutta tämäkin menee multitaskingin piikkiin. Tämän homman ohella yleensä syö joko äiti tai tytär. Sitten jos syväluodataan "pidä huolta itsestäsi ja jaksamisestasi liikkumalla", niin aamuyöstäkös sitä kuuluisi pinkaista lenkille? Vai illat lenkkeillä ja yöt puunata? Miten teillä on priorisoitu asiat? Onko nyt sen aika, että pitää nauttia lasten kanssa olemisesta ja kärsivällisesti vain tuijottaa kun paska kasaantuu nurkkiin vai onko helpompaa keskittyä lasten lapsuuteen ja paikkojen puunaamiseen unohtaen oman hyvinvointinsa ja nurkkien puolesta tuijotella peilistä pullataikinan kohoamista? Vai onko tapana vain koittaa hoitaa kaikki asiat kerralla, jättää yöunet minimiin ja oma rentoilu nollaan? Varmaan pääasiahan on, että lapset ja vanhemmat on jotakuinkin hengissä ja pääosin puhtaitakin vielä, eikä kenenkään sontakasassa kuitenkaan aikaansa tarvitse viettää, saatan jopa itse olla vielä jotakuinkin järjissänikin, kun itse priorisoin asiat niin, että tehhään kun jaksetaan ja huvittaa ja yöt on nukkumista varten. Oma kunto ja oma aika on aika tärkeitä tekijöitä näemmä näissä hommissa. Joinain päivinä vaan kevyesti sapettaa kaikki tekemätön ja tuntuis vaan helpoimmalle laittaa mustat lasit päähän tai poistua johonkin oman reviirin ulkopuolelle. Ehkä tämä tästä, kunhan tuosta pienemmästä alkaa olemaan seuraa tuolla isommalle tai isompi alkaa muuten vaan viihtymään joskus jossain itekseen ilman kaikkea kyseenalaisuuksien hommailuja (ai meijän esikoinenko vilkas??, ei voi olla..). Avunpyytäminenhän varmaan olis aika pop, kun sen vaan osais. Tuntuu vaan aina niin väärältä rasittaa muita ihmisiä meidän lapsilla tai tekemisillä. Jostain kun on keksinyt, että kaikki muutkin vanhemmat saa kaikki hommansa tehtyä muilta apua pyytämättä, niin siihen ajatukseen on yllättävän helppo jumiintua. Sitten ei enää muistakkaan miten pyydetään vaikka lastenvahtiapua ilman hirveää huonon omantunnon määrää.Terveisin äiti-ihminen kesantopellon rikkaruohopenkkien ja kokolattianöyhdän keskeltä."

torstai 26. kesäkuuta 2014

Elämäntavoiksi.

Edellisessä postauksessa mainittu pyrähdys oli ja meni ja sai minut taas uskomaan siihen ettei minun kohdallani ole mitään mieltä ja järkeä tsempata näihin pikapudotuksiin. Saan painoa pois nasakasti muutamassa viikossa jonkun kilon ja heti kun antaa yhtään löysiä alkaa taas nesteitä kertymään ja pullataikina paisumaan. Parempi vaan siis pysyä siinä pidemmän tähtäimen suunnitelmassa ja keskittyä fiilaamaan elämäntapojaan oikeaan suuntaan.

Tällä saralla olen jo pitkän tien kulkenut, sitä ei käy kiistäminen ja se pitäisi pystyä pitämään kirkaana mielessä, koska näillä on suora vaikutus onnistumisen tunteeseen, itsetuntoon ja motivaatioon. Kirjoitampa nämä ylös, niin voin ihastella saavutuksiani sitten kun tulee se huono hetki ja "empä ole onnistunut missään ja olen muutenkin ihan paska ihminen"-olo.

Elämäni on muuttunut viimeisen neljän vuoden aikana seuraavasti:

1. Lopetin arkitupakoinnin. Paria repsahdusta ja juhlatupakointia lukuunottamatta tämä on pysyvä ollut pysyvä olotila.

2. Olen lopettanut lähes kokonaan sauna- ja päiväkaljakulttuurin. Ennen oli aina jääkaapissa ne iltasidut tai takamus löytyi terassilta yhdeltä keskellä päivää.

3. Olen opetellut ja oppinut syömään kasviksia ja pitämään niistä. Joinain päivinä tämä unohtuu, mutta pääsääntöisesti syön kasviksia ja hedelmiä ainakin sen 400g päivässä, monesti enemmänkin.

4. Pizzaa, hampurilaisia, grilliruokaa ei tule otettua liian usein. Ennen lähikebab palveli ehkä kerran viikossa, joskus kahdestikin - nykyään väliä tulee vaihtelevasti kahdesta viiteen viikkoa ja olen myös hoksannut ettei aina ole pakko ottaa sitä suurinta ja raskainta ateriaa.

5. Lähihuoltsikalla nautitut kahvit ovat vähentyneet olemattomiin. Hyvä näin, koska kummasti siellä tuli aina nautittua se pulla tai panini.

6. En syö karkkia normaalisti lainkaan ja jos syön, niin teen sen maltilla kerran puolessa vuodessa tapahtuvaa överiä lukuunottamatta. Jos on "karkkikausi", niin on lupa yhteen namiin esim. ruoan jälkeen.

7. En syö välimättöleipiä, en ruoanlaittoruokaa, en kulje kaapilla napostelemassa (ehkä parina päivänä kuussa). Joskus kun koittaa se jatkuva nälkä, niin koitan juoda paljon vettä ja valita jotain terveellistä suuhun työnnettävää.

8. Olen jättänyt leipää tehdessä välistä vedetyt edamit ja kinkkusiivut ottamatta. "Jokainen nautittu juustosiivu näkyy naisen peilissä.", olen kuullut ja ottanut opikseni.

9. Liikun. Vaihtelevan usein ja vaihtelevan monipuolisesti, mutta kuitenkin!

10. Ei limua, jäätelöä, batterya, sipsejä, poppareita, mehuja, suolapähkinöitä, leivonnaisia tms. turhia kaloreita lähes ollenkaan. Juhlissa, bileissä, synttäreillä ja spesiaalitilanteissa voin ottaa sen jokusen ja siitäkin saan morkkiksen niskoilleni.

11. Olen vähentänyt makaronin, riisin ja perunan määrää huomattavasti. Korvaan näitä jonkunverran kasviksilla. Saatan olla päiviä ilman näitä ja joskus ottaa "normaalin" määrän.

12. En syö enää lainkaan maustettuja jogurtteja, niissä on aina hurusokeria. Oikeastaan en syö maustamatontakaan jogurttia vaan veivaan avokadosta, banaanista ja rahkasta jogurtinkaltaisen mössökän jos sellaista tekee mieli.

Tulipa oikein ylipyhä fiilis! Pitää kirjoittaa sitten erikseen se pahelista ja asiat jotka pitää vielä saada elämäntavaksi. Nyt ei ennätä.

perjantai 16. toukokuuta 2014

Välirutistus.

Kaksi viikkoa kesäkuun alkuun ja kohta 4kk edellisestä välitilinpäätöksestä (Projekti-välilehdellä tammikuun lopussa otetut lukemat). Ohjelmoin itseni rutistamaan itsestäni lisätempoa pudotukseen tulevien kahden viikon aikana lisäämällä liikuntaa ja syömällä terveellisesti - tällä haen myös vähän parannusta aineen vaihduntaan joka on taas jumissa. Tänä viikonloppuna juhlitaan kaverin polttareiden merkeissä, maanantaina jatkuu matka kohti pienempää minää. Tänä aamuna paino oli 89,6kg ja vyötärö 98,7cm. Kattotaan mitä tapahtuu kahdessa viikossa, veikkaan pikkuspurtin tekevän hyvää.

torstai 15. toukokuuta 2014

Pöytälaatikkonovellisti.

Seisoin talomme käytävässä siinä kohtaa missä käytävä loppui ja tila muuttui suureksi avoimeksi keittiöksi ja olohuoneeksi. Jäin sijoilleni seisomaan katsellen ulos ikkunasta, aamupäivän aurinko valaisi etupihaa ja suorastaan kutsui minua ulkoilemaan. Sinne en kuitenkaan ehtisi ennen kuin illalla miehen kotiuduttua. Vasemmalla korvallani kuulostelin kuopus-tyttäreni väsynyttä ja vielä vähän räkäisen kuuloista itkua. Tyttö ei malttanut nukahtaa, maailmassa oli liian paljon opittavaa alle neljän kuukauden ikäiselle. Käännyin kannoillani ja palasin käytävää pitkin makuuhuoneeseen, jossa vauva itki. Riepu oli kietoutunut pään ympärille ja tutti pudonnut suusta. Laitoin tytön uudestaan nukkumavalmiuteen ja poistuin huoneesta. Ehkä nyt saisin hetken hengähtää. Ehkä nyt ehtisin edes pukemaan päälleni ja syömään lounaaksi jotain, joka korvaisi myös väliinjääneen aamupalan. Tämä oli jotain niin arkipäiväistä etten ollut itsekkään ymmärtänyt miten olen jakanut kaiken aikani tuolle pienelle ihmisen alulle. Unohduin ajattelemaan aikaa jolloin lapsia ei vielä ollut, mutta niistä haaveiltiin kovasti. Tehdä sai mitä halusi ja milloin halusi. Viikonloppuisin sai nukkua pitkään tai lähteä ystävien kanssa juhlimaan. Meneminen ja tuleminen oli helppoa. Kukaan ei kiljaissut heti, kun sain ruokalautasen tai kahvikupin nenäni alle. Silti en ollut onnellinen. Halusin palavasti lapsen. Tästä on aikaa sen verran, että olen ehtinyt tekemään kaksi lasta. Olen nyt kahden lapsen äiti, heräsin ajatuksistani huokaisten. Kahden lapsen äiti, joka ei varmaan koskaan opi olemaan kuin äidiksi luotu. Ne rennot, vain itselle ja puolisolle omistetut ajat palasivat yhä uudestaan ja uudestaan mieleeni ja aina ne kirvoittivat mieleeni joukon kysymyksiä. En voi sanallakaan väittää, etten olisi onnellinen lapsistani ja toivoisi heille kaikkea hyvää. Kysymys on enemmänkin siitä mitä itse halusin ja haluan omalta elämältäni. Tottahan vanha sanontakin jo kertoo ruohon olevan makoisempaa aidanteen toisella puolella, mutta en vain tule koskaan ymmärtämään miksi. Miksi ruoho ei voisi olla yhtä vehreää molemmilla puolilla aitaa? Tai miksei sananlaskussa puhuta mitään siitä naapurin suuresta pässistä joka nurmikenttää vartioi? Ajatukseni harhailivat nyt jo melko omituisilla reiteillä ja päätinkin antaa asian jäädä sikseen. En ole koskaan pärjännyt omalle tuuliviirimäiselle luonteelleni. Mikä on hyvä nyt, ei olekaan mieleinen enää kohta. Tällaiset ihmiset eivät varmaan koskaan koe unelmiensa täyttymystä, kun eivät itsekään tiedä mistä unelmoivat milloinkin. Ennen kuin sain asiaan sen kummempaa lopputulemaa aikaiseksi, vauvan itku herätti minut jälleen. Tein mitä äidin velvollisuuksiin kuuluu ja hain pienen peikkotyttöni sängystään ja rauhoittelin hänen itkuaan. Itku kaikkosi, kun tyttö sai kasvoni näkökenttäänsä ja hampaaton hymy valaisi huoneen. Ehkä olin sittenkin sen aidan oikealla puolella juuri nyt, jopa omasta mielestänikin.

Päiväni päättömänä.

Viimeinen kaksi-neljä viikkoa. Minnes ne meni? Mitäs niiden aikana tapahtui? Pitkäkestoinen univaje, kiire, stressi, vauva, touhukas leikki-ikäinen, syntymäpäivät, äitienpäivä, omaa aikaa, väsynyt mies, menoja, tuloja, vanhempien työhommat... Miljuuna asiaa on ollut ja mennyt ja nytpä en sitten kyllä hahmotakkaan yhtään, että missäs sitä onkaan tullut viuhdottua viimeisen kuukauden ajan. Lenkillä en juurikaan ole ehtinyt käymään, syömisillä tätä painoa on koitettu painaa alemmas, mutta sepäkään ei toimi jatkuvasti - väsyessä ja stressaantuessa jää tosi helpolla hiilarikoukkuun. Nyt on kuitenkin taas uudentuntuinen ote ja tekemisen meininki. Paino ei ole noussut kaikesta elämän kieputuksesta huolimatta, aamupainot on vakkarina pysyneet alle ysikympissä, joka on jo hieno haamurajan selätys. Kun päivät pitenevät ja mieskin jää kohta lomalle, niin tässähän voi jopa ehtiä liikkumaankin noin niinkuin oikeasti. Yippekaye! Nyt on pakko vaan koittaa pitää kiinni tästä olotilasta ja leijua tällä kesään ja kohti kesän ensimmäisiä, mahdollisesti ainoita 'oikeita' juhlia, mekko on jo hankittuna, ei passais paljoo turvota, päinvastoin, pieni senttivaje ei olisi pahaksi. Mutta, kuten tapoihini kuuluu -nykyään- en ruoski itseäni liikaa tai aseta rimaa liian korkealle, sehän on perinteisesti kostautunut motivaation lopahtamisena.

tiistai 29. huhtikuuta 2014

11+11+11.

Oooo, kivaa kun ei ole pitkään aikaan ollut oikein mitään "blogitapahtumia". Kiitos haasteesta, Inka!

Haaste etenee seuraavalla tavalla

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään
2. Pitää vastata haastajan 11 kysymykseen
3. Haastetun tulee keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille
4. Haaste tulee laittaa eteenpäin 11 bloggaajalle jolla on alle 200 lukijaa
5. Sinun tulee kertoa kenet olet haastanut
6. Ei takaisin haastamista
 

11 Faktaa minusta

1. Olen perusluonteeltani todella ailahtelevainen, tuuliviiriksikin on kutsuttu.
2. Elän tässä hetkessä ja kaiken pitäisi tapahtua heti. Ei jotain hyvää jos ei jotain huonoakin tässä ominaisuudessa.
3. En koskaan voi saada tarpeekseni teinityttömäisestä hulluttelusta vaikkei sitä varmaan aikuinen nainen saisikaan myöntää.
4. Sanon ääneen useita sellaisia asioita, joita kukaan muu ei uskaltaisi omasta elämästään tunnustaa.
5. Stressaan. Kaikesta. Ja siitä on opittava pois.
6. Stressaamiseni luultavasti johtuu tarpeestani kontrolloida ja pitää kaikki langat käsissäni - onhan se heti epämiellyttävää jos ei ehdikään puuttumaan joka asiaan.
7. Saan mielenrauhan parhaiten istuessani yksin laiturinnokassa, korkealla kalliolla, myrskyn lähestyessä, järjettömällä sateella, aamuauringon värjätessä maisemaa... Tätä voisi jatkaa loputtomiin. Otan kuitenkin liian harvoin sen luontohetken itselleni, pitäisköhän pistää asia päiväjärjestykseen ja kiivetä päivittäin vaikka katolle ihailemaan maisemia?
8. Olen todella saamaton kun sille päälle satun. Sen vuoksi minulla ei koskaan toimi mitkään ennaltasuunnitellut liikunta päiväkirjat tms., koska kaikessa saamattomuudessani olen myös mestari huijaamaan itseäni.
9. Arvostan ihan huimasti ihmisiä, jotka osaavat, uskaltavat, kehtaavat, ovat sinut itsensä ja tekemistensä kanssa ja näyttävät sen myös ulospäin. Minut luetaan yleensä tähän kategoriaan vaikken jotenkin tätä piirrettä itse itsessäni näekkään.
10. Kukaan ei koskaan usko minun olevan ujo. Eikä entinen pyhäkoulun vetäjä.
11. Minut saa nauramaan aivan hirveän helposti vaikka päiväni/viikkoni/kuukauteni olisi ollut miten perseestä tahansa. En ole tapamurjottaja, olen äksyilijä, joka on helppo piristää hetkellisesti. 

11 kysymystä haastajalta ja vastaukseni niihin

1. Millainen olisi täydellinen päiväsi?
Päivä jolloin en stressaisi, saisin asioita aikaiseksi, olisin iloinen ja minulla olisi hyvää seuraa. Voisin rehellisesti kehaista olevani kelpo äiti, vaimoke, ystävä ja ihminen ja nauttimaan myös itse omasta seurastani.  

2. Mitä kaikkea olet ehtinyt harrastaa elämäsi aikana?
Pianon- ja viulunsoittoa, taidekerhoa, 4H-kerhoa sekä lapsena, että ohjaajana, kokkikerhon ohjausta. Enempää ei sellaisia "oikeita" harrastuksia ole joihin olisin ihan paneutunut enemmälti. On nämä perushommat lukeminen, laulaminen, liikkuminen... Mutta nuoruusvuosien jälkeen olen pääosin vain ollut ja tehnyt sitä mikä hyvältä tuntuu.  

3. Mikä on mieli vuodenaikasi ja/tai sää?
Syksy ja kevät. Suuret muutokset. Luonnon kuihtuminen tai elpyminen. Vaikuttavat sääilmiöt.  

4. Oletko joutunut olemaan sairaalassa?
En muutoin kuin synnytysten tiimoilta.  

5. Mitä tekisit, jos saisit ison summan rahaa?
Maksaisin velkani vanhemmilleni, oman talolainan, remontoisin taloa, korjauttaisin autot ja loput tuuppaisin säästöön.  

6. Mikä kotisi kohta kaipaisi uutta ilmettä?
Ihan peruskorjausta vaatisi pesuhuone ja sauna, kun on vähän rempallaan, mutta ilmeen uudistamisen puolesta sanon, että paneelit hiiteen tai maalia pintaan. Täällä on kovin puisevaa..  

7. Kerro joku paheesi.
Kiroilu.  

8. Minkä ajattelet olevan kokonaishyvinvointisi salaisuus?
Hyvä mieli.  

9. Millainen lapsuutesi oli?
Varmaan melko perinteisen maalainen. Järkileikkejä, retkiä, kuria, töitä, itseopettelua, kalareissuja, ei liikaa kylillä luuhaamista, ilo tuli pienellä reissulla vaikka kaupunkiin, kun arki oli aina kotia tai mummolaa. Siis kaikinpuolin hyvä ja tervehenkinen?  

10. Mikä sai sinut aloittamaan blogin pitämisen?
Varmaan halu purkaa asiat sanoiksi. Muutaman vuoden takainen itsensä etsiskely.   

11. Lempiruokasi?
Nykyään olen ihan hulluna tomaattiin tuoreena, paistettuna, soseena... Nautajauheliha tai kana paistettuna pannulla tomaattisoseessa ja siihen kylkeen raejuustoa ja kasviksia on ehdottomasti yksi parhaista. Kunnon pihvi, nautaa mediumina.

11. Kysymystäni haasteen vastaanottajille

1. Mitä teet kun olet yksin kotona?
2. Jos saisit valita viikon loman yksin espanjassa tai viikonlopun lähikylpylässä perheen kanssa, kumman valitsisit?
3. Oletko optimisti, realisti vai pessimisti?
4. Osaatko havaita hyviä asioita muista ja kertoa sen heille?
5. Pesetkö hampaasi kaksi kertaa päivässä?
6. Mitä ajattelet seisoessasi peilin edessä?
7. Missä olet hyvä?
8. Jos saisit juuri nyt minkä vain esineen tahtoisit, mikä se olisi?
9. Teetkö koulutustasi vastaavaa työtä?
10. Mikä on suurin haaveesi koskien omaa elämääsi?
11. Pelkäätkö kuolemaa?

En seuraa yhtätoista blogia, mutta heitämpä tähän jokusen, jonka kirjoittaja voisi haasteeseen tarttua.

Kynnyksellä
Believe in yourself
Liian läski perhoseksi
Mday
Fitnesskissaa etsimässä :)

torstai 17. huhtikuuta 2014

Kel onni on..

Nyt mentiin taas ympäri päänupin kanssa kertaalleen. Toimintaterapia vanhempien plantaasilla, hetkinen ammatti-ihmisen kanssa saman pöydän ääressä, aikaa ystävien kanssa ja yksi megapitkä kävelylenkki ja päivä paistaa taas risukasaan. Mitä helevettiä sitä tuhlaamaan elämänsä murehtimalla ja stressaamalla? Miksi luoda itse itselleen kiirettä ja väsymystä? Miksi ruoskia itseään jatkuvasti kohti parempaa ja surkuttelemaan, että jospa elämässäni oliskin semmoista ja tämmöistä. Eieiei, hyvä tyttö sentään...

Valaistuminen ja sitä myöten autuas olo ainakin hetkeksi. Kukaan muu kuin minä ei vaadi minulta liikoja. Kukaan muu ei odota minun olevan SUPER äitinä, kodinhengettärenä, vaimokkeena, tyttärenä, ystävänä, laihduttajana, ihmisenä, jne. Kukaan muu ei ole sitä mieltä, että olisin järkyttävän liikalihava, vanha, ruma, laiska ja mitä näitä mairittelevia ilmaisuja nyt voi olla.

Siis jälleen päädyn siihen, että olen nainen parhaassa iässä. Olen juuri tehnyt ison työn ja kasvattanut vatsassani lapsen tähän maailmaan, vielä ei tarvitse olla sikspäkkiä. Olen nyt ansaitulla äitiyslomalla jonka aikana on tarkoitus viettää aikaa pienen vauvansa ja leikki-ikää hipovan esikoisensa kanssa, ei nuolla kotitorpan joka nurkkaa päivittäin puhtaaksi. Mieheni pitää minua riittävänä kaikinpuolin, samoin ystäväni. Miksi itse lyödä kapuloita rattaisiin ja polkea mielialaansa sekä itsetuntoansa kivenkoloon?

Kyl sitä vaan herää ajattelemaan onneksi välillä - ehkä jopa pääsee viisastumaankin.

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Elämäntapamuutoksen ensimmäinen etappi.

Kasvikset osana päivittäistä ruokavaliota, check!

Kaupan heviosastolla voi vierähtää tovikin miettien, että mitähän seuraavaksi tahtoisinkaan syödä - ennen siellä kului hetki pohtien, että mitähän näistä voisi syödä edes joskus ja aina päädyin ostamaan tomaatteja kaappiin märkänemään. Nyt kun olen päässyt monenkirjavien kasvisten maailmaan, niin niitähän osaa kaivata aterialleen. Tuunailen lähes joka viikko jonkun ruoan sisältämään runsaammin kasviksia tai taion lisukkeeksi jotain itselleni uutta kasviskokeilua. On toki niitä hetkiä, kun tässä kahden lapsen hullunmyllyssä ei ehdi juurikaan miettimään mitä suuhunsa laittaa -jos ehtii laittamaan yhtikäs mitään- mutta pääsääntöisesti syön ainakin 300g vihanneksia päivässä, useimmiten enemmänkin, eli puolen kilon suositusrajapyykki ei ole pitkänkään matkan päässä päivittäisissä ruokatottumuksissani. Jeij! Tästä on pidettävä kiinni ja tuunattava niitä kasviksia aina vaan lisää, niihinhän voi vaikka rakastua!

maanantai 24. maaliskuuta 2014

Realismia peliin.

Olen ihan toivoton vaakan ja mittanauhan suhteen. Jos vaaka on omalla paikallaan, saatan käydä siinä taas monta kertaa päivässä. Pääsin tästä jossain vaiheessa irti, mutta nyt ollaan taas tässä riippuvaisuussuhteessa - eikä muuten ainakaan helpota painonhallintaa. Paino humppaa 90,6-91,5 kilon välillä eri aamuina ja aina isompia lukemia saadessani päivä onkin jo pilalla heti alkuunsa ja syömispuoli menee turhan niukaksi. Pitää ehkä taas jemmata vaaka johonkin kaapin päälle ja käydä siinä vaikka vain joka toinen päivä jos kantti ei kestä pidempiä toveja. Pistän ehkä sen mittanauhan sinne samaan jemmaan ettei niitä nestepöhöjä -jotka muuten nykyään tuntuvat olevan hirveän herkällään iskemään kiinni- tarvitse olla koko aikaa kyttäämässä.

Yleensä haukkaan aina liian ison palan kakkua ja kuten jokainen jojo-laihduttaja tietää, siihen se sitten kosahtaakin. Vähän löysiä tähän hommaan ettei mene mielenkiinto, elämäntapamuutosta kehiin laihdutuksen sijaan ja stressipykälät tämän homman osalta ruotuun. Minun pitää pystyä olemaan tyytyväinen pudotukseen vaikka miinusta tulisi vaikka vain viisi kiloa vuodessa. Eteenpäinhän se on jos nenälleenkin kaatuu. Aina sitä vaan keksii jonkun hikutavoitteen - ensi kesän häihin on pakko saada ainakin kolme numeroa pienempi kolttu ja siksari kuntoon. Miksi? Eikö sinne häihin voi mennä "hei beibi, tule sellaisena kuin olet"-asenteella? Ei niitä kiloja siellä nimittäin kukaan muu kyttää.

Hommahan on nyt niin, että jos planeetat pysyvät tämänhetkisessä sijainnissaan, en tule raskaaksi, sairastu tai loukkaannu vakavasti tarkoitus olisi omilla kolmekymppisillään olla sutjakkana. Heinäkuu 2016, siellä se siintää - ehkäpä siihen mennessä olen jo oppinut elämään haaveilemallani tavalla. Ja jos en ole, niin homma jatkukoon. Jotain järkee tämän naisen päähän.

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Tuhannen kysymyksen tyttö ja maailman vahvaunisin nalle.

Minne mennee isi minne? Tunno Piia on on? V hoitoon nyt? Mits? Kuka ajo vastaan mikä? Minne vesi mennee? Mikä ääni? Mits? Mits? Mits? Mikä? Kuka? Minne? Missä on on on??? Minun juhlat millon millon?

Herra siunaa ja varjele! Tämähän on kun Kelalla asioisi, lisäselvityksen lisäselvityksen selvitystä vaaditaan, ei tosinkaan paperilla. Muutenkin korvissa kuuluu jatkuva pilpappaapilpappaa ja omia ajatuksiaan ei kyllä ehdi kasassa pitämään. Mits? No sits, kun meillä on kyselyikä nyt! Uhmaikääkin vielä käydään läpi, mutta se ei ole enää vallitsevaa. Ainakaan se itse uhmaaminen. Mutta V kyllä tekee ytsin kaiken. Minä ite! Minä ytsin tekee! Ei tulla! Ei auttaa! Pois! Älä! Ja V auttaa. Kaikessa. Koko ajan. Mitenkäs sitä muuten tietysti oppisikaan. Joskus kaikki on niin ihanaa, mutta toisina päivinä voisin pistää pikkuapurin vaikka pakkopaitaan ja itselleni radio-Peltorit päähän. Ugh.

Ja tämä pikkupallero, rakas jättipäinen O-vauva. Minä nukun päivällä tai päivät läpi. Minä en nuku yöllä, en ainakaan koko yötä. En tosin kiukuttelekkaan, mutta jos vähän voitais vaikka seurustella ja sirkuttaa. Äiti, miks sää nuokut, kun mää oon ihan pirtee? Neitinen tosiaan vetää sikeitä aamupäivät, pääsääntöisesti myös iltapäivät ja alkuillat. Ei meillä sentään kokonaisia öitä valvota eikä kokonaisia päivä nukuta, mutta kuitenkin. Jos O valvottaa muutamankin tunnin yöllä, on aamu aika nihkeä V:n herättessä siinä viiden kantturoissa. Mutta sitähän se vauvan elämä on, syömistä ja nukkumista. Kriteerit täytetty.

O kävi viimeisessä neuvolassaan toissapäivänä vajaan 8 viikon iässä. Pituutta mimmillä on 57,3cm, painoa 5835g ja pipoa 41,3cm. Että on oltu muuten ruoka-aikaan kotona.

Ethän ota tätä liian tosissaan? Rakastan noita pikkuihmisiä eniten maailmassa, mutta en tule koskaan olemaan se jatkuvan hempeä, vaaleanpunainen, pullantuoksuinen ja onnenhuumassa gasellinaskelin koikkelehtiva mamma. Vanhemmuuteni perustuu realismiin ja omanlaiseeni huumoriin - ja niihin muuten perustuu bloginikin. En ole sen kierompaan kasvanut kuin muutkaan, vain huumorini on.

P.S. Jos olet jatkuvan hempeä, vaaleanpunainen, pullantuoksuinen ja onnenhuumassa gasellinaskelin koikkelehtiva äiti, niin annatko mulle testierän niitä sun nappeja?

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Helpotus.

Sitä huomaa milloin alkaa olemaan liikaa asiaa mielenpäällä ja to-do-listalla. Aivot ovat piipuuttaneet ihan urakalla viimeiset pari viikkoa, kun olen yrittänyt suorittaa kaikkea kerralla. Totta kai ristiäisjärjestelyjen ohessa on pakko alkaa pitämään oikein tiukkaa laihislinjaa, koittaa pitää yllä sosiaalista elämää, siivota lasten vaatekaapit ja tehdä yksinkertaisesti KAIKKI asiat alta pois yhtä aikaa. Olen ollut ihan höntti tehdessäni asioita päällekkäin ja limittäin ja lomittain, kuljetan tavaran puoleen väliin, soitan tärkeän puhelun, laitan pyykit pyörimään ja ne jäävätkin sitten koneeseen hautumaan, sitten ehkä tuurillaan kuljetan sitä ensimmäistä tavarakasaa taas jonkun metrin kunnes keksinkin lähteä lasten kanssa pihalle ja lenkille ja soitan sieltäkin jonkun tärkeän puhelun. Sisälle tultuani hoidan lapsia tuskaillen jatkuvasti niitä tekemättömiä töitä ja se ensimmäinen tavarakasakin on tuossa vielä puolimatkassa. Tämä on kyllä muutenkin melko normaalia minua, mutta nyt vielä väsyneenä ja stressaantuneena tätä oli havaittavissa normaalia enemmän.

Eilen juhlittiin tytön ristiäiset, joten nyt on lupa höllätä. Juhlatkin olivat tosi meidänoloista sutinaa ja säpinää lähtien siitä, että kastetilaisuuden aikana ehti tippumaan tutti, pukluriepu, raamattu, esikoinen juoksi ravia edestakaisin tilan käytävässä ja minulta meinasi pettää pokka. Koko juhlan ajan pörräsin pöydästä toiseen emännöimässä ja höpöttämässä, milloin kukakin tuli kysymään jotain ja sitten mentiin taas etsimään tavaraa X tai toimittamaan asiaa Y. Mutta hyvät oli juhlat ja olen kiitollinen siitä, että ne on nyt läpikäyty, yksi iso stressinaihe vähemmän, tästä on hyvä jatkaa. Josko nyt alkaisi pääkin toimimaan taas paremmin. Kuopusta kutsun tästä eteenpäin blogissa nimellä O.

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Järki käteen nyt.

Nyt mennään taas niillä linjoilla, että laihduttamisesta tulee suorittamista. Kiellän itseltäni ruoka-aineita. Asiat päässäni kääntyvät -varmaan hyvinkin yleiseen tapaan- niin että saan jopa leivästä tehtyä epäterveellistä. Kun pari päivää syö pelkkää smoothieta, kasviksia ja jonkun pihvin, kananmunia ehkä, niin keho alkaa huutamaan ruisleivän perään. Tai vaalean leivän. Tai makaroonin. Tai pullan. Ja kohta mussutetaan ihan sikana. Miksen voi koskaan oppia "kaikkea saa syödä kunhan syö kohtuudella"-periaatetta? Tämä kostautuu mulla aina mussutuksena ja sen jälkeisenä morkkiksena. Ehkä tämä muuttuu realistiseksi tänne kirjoittamalla? Ehkä tämä uppoaa tajuntaan kun sen pukee sanoiksi?

torstai 27. helmikuuta 2014

"Mennäämpäs tämän suon yli niin, että heilahtaa."

Taas ollaan tässä reilun 90 kilon lukemissa. Tämä on paino jossa ensimmäisen kerran heräsin siihen, että jotain pitäisi tehdä (ehkä alkuvuotta 2010), ei ollut motivaatiota. Paino ei mitenkään suostunut alittamaan 90 kiloa - hankala alittaa jos ei urheile enempää, ei pysy ruodussa syömisien suhteen ja ramppaa joka viikonloppu baarissa. Olin molemmilla kerroilla raskaaksi tullessani tämän painoinen. Viime kesäkuun alussa alitin 90 kiloa ensimmäistä kertaa vuosiin ja nyt olen taas tämän painoinen. Nyt meinasin alittaa tämän kymmenen niin että humahtaa, hyvä on tahti eikä matka enää pitkäkään. Ehkä tätä ei vaan pida jäädä ajattelemaan sen enempää tai luomaan tälle painolle mitään sen mystisempiä lisämerkityksiä. En todellakaan usko, että minun kuuluisi olla tämän painoinen suurin osa elämästäni eli eipäs jäädä tähän piehtaroimaan.

Seuraava haamuraja on merkittävän ylipainon ja ylipainon raja. Sinne onkin sitten vähän enemmän matkaa. En kuitenkaan koe olevani mikään hervottoman kokoinen ja kävisinkin mielelläni kehonkoostumusmittauksessa katsastamassa, että minkä verran kohdallani voi painoindeksiin luottaa ruumiinrakenteen puitteissa. Kyllä sitä kuitenkin vain saisi siitä tietynlaista mielihyvää, että ei enää olisi painoindeksinkään mukaan mikään armoton läski. Harmillista kun en muista paljonko olen painanut edellisen postauksen kuvien aikaan. Sen kuitenkin muistan, painoindeksin mukaan olen ollut silloinkin ylipainoinen - ehkä bmi:llä 26-28. Ehkä en ala silmät kiiluen jahtaamaan normaalipainoa, vaan keskityn siihen mille peilissä näyttää ja mikä hyvältä tuntuu.

maanantai 24. helmikuuta 2014

In my dreams...

Voi kun olisin tuolloin tajunnut olla tyytyväinen itseeni... Mutta ehkäpä näen itseni vielä vastaavan kokoisena aikuisena naisena. Näissä kuvissa ikää on 16-18.

Ruokabuumi.

Olen nyt ihan innoissani pudottamassa painoa ruokavalion korjauksilla, kun liikkumaan ei ennätä niin paljoa kuin tahtoisi. Aina tämä alkaa tällä innostuksella ja hikuilulla ja sitten tasoittuu johonkin normaaliin kuvioon jolloin syön sallivan järkevästi. Siis olenhan nytkin sallinut itselleni cupcaken päivässä, kun ystävä toi niitä rotinoiksi ja eilen käytiin retkellä pihametsässä ja kaksi ihanaa juusto-Wilhelmiä tuottivat iloista mieltä ja tyydytystä taustalla vellovaan suolarasvakebabburgermussutettavaa!-ajatukseen. Ehdoton kieltäytyminen ainakin minulla kostautuu turhautumisen kautta ja sitten en kohta enää syökkään mitään terveellistä. Makeista kyllä pääsen eroon helpostikkin, mutta suolaiset hyvyydet ovat heikko kohtani. Mutta jos joskus syö sen pakastepizzan tai pari makkaraa tai muuta, niin tuskimpa tuohon koko projekti romahtaa. Minulta ainakin menee maku koko hommasta jos alan totaalikieltäytyjäksi.

Muutaman viime päivän olen kuitenkin mussuttanut paljon rahkaa, maustamatonta jogurttia, raejuustoa, vihanneksia, hedelmiä, marjoja, pähkinöitä, kananmunia, ruisleseitä, <10 kcal/100g mehukeittoja, vettä... Siis toki ole syönyt muutakin lounaaksi (pari viime päivää kaalikeittoa, seuraava ruoka on kinkkukiusaus), mutta näistä olen koostanut aamu-, väli- ja iltapalani. Eilisen merkkasin klubiin ja sain kauniin 3 vihreää+1 keltainen rivistön. Merkkausta pitäisi tehdä usempi päivä putkeen, että tulisi rutiinia mutta kyllä nuo onneksi suurinpiirtein tietää mitä saa syödä ja minkä verran. Lämpimällä ruoalla vaan homma voi karata lapasesta, kun olen tottunut syömään niin isoja annoksia kun ruokavälit venyvät liian pitkiksi. Sehän nyt ei paljoa kaalikeitossa tunnu vaikka enemmänkin söisi, mutta kinkkukiusaus näkyy varmasti pöhönä. Pyysinkin miestä tuomaan kaupasta helppoa kasvislisäkettä jota voin lappaa lautaselle huoletta. Mutta entäs kun ruoka on kuitenkin niin hyvää, että makunystyrät kaipaavat sitä lisää "ei jaksais, mutta on pakko syyä kun on niin hyvää!"-tyylillä? Raippaa, ruoskaa ja karttakepillä näpeille. Ja toisaalta nyt kun napostelu on kadotettu terveellisiin välipaloihin silloin tällöin napsittujen kinkku-juusto-leipien ja mitä nyt jääkaapista käteen sattuu-tuotteiden sijaan, niin ehkä tästäkin voi selvitä.

Tehosekoittimesta on tullut ystävä, kun sillä on niin ihanan helppo surauttaa terveellistä smoothieta palaseksi ja sinne voi kyllä käytännössä katsoen pistää ihan mitä hyvänsä. Raejuusto on myös hauska asia, kun sen on taas keksinyt uudelleen. Ennen uskalsin sekoittaa rakeen sekaan vain ananasta tai tonnikalaa. Nyt on menossa raejuustoa mustikoilla ja hasselpähkinärouheella aamupalaksi. Joku päivä vetäisin sekaan mehukeittoa, ihan oli hyvää mutta olomuodoltaan setti näytti kyllä ihan kerran syödyltä. Kokeilut jatkukoon. Pitäisi itse päästä ruokakauppaan hevi-hyllylle nappailemaan sopivia smoothie-aineksia intuition voimalla, mutta ei tule lähdettyä täältä metsästä kaupoille ja lapsien kanssa en osaa kyllä miettiä mitä haluaisin vaan mitä ehdin kyytiin kaapaisemaan kuin esikoinen on karannut tai tuhonnut jotain ja kuopus herennyt huutamaan nälkää/väsymystä/kakkavaippaa... Onneksi J tuo mitä pyydän ja joskus kaikkea kivaa ylläriäkin ostosreissuiltaan.

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Pää mukana painonputoamisessa.

Olen joskus lukenut, että oma mielikuva kropasta kulkee 2 vuotta jäljessä. Jotenkin en ole toisaalta tähän uskonut aiemmin, mutta alan pikkuhiljaa kääntämään kelkkaani.

2 vuotta sitten esikoisen ollessa reilu puoli vuotias, minun ollessa isompi kuin koskaan en sisäistänyt kokoani lainkaan vaan olin omasta mielestäni "suht hyvässä kunnossa" (tosi hyvässä joo, 90 kiloinen, eli sen kokoinen kuin nykyään ja lihaksen sijasta koostunut baarielämästä ja kebabista). Painoin kuitenkin päälle 110 kiloa ja vaatekoko oli jotain suurta ja mahtavaa, jaksoin aina hämmästyä etten enää mahdukkaan yhden äxän ällään ja kuljin johonkin pisteeseen asti ihan iloisesti ja häpeilemättä muissakin vaatteissa kuin kaikenpiilottavissa teltoissa.

Nyt kun painan sen 90 kiloa tilanne on ihan hatuillaan. Olen omasta mielestäni yhtä tuhti täti kuin esikoisen syntymän jälkeen. Vaikka katsoisi kuvia ja koittaisi itselleen todistella olevansa 20 kiloa niistä ajoista asia ei vain mene jakeluun. Kaapista etsin suurinta rättiä päälle mitä löytyy (ja ei enää edes löydy, kun ne on pistetty kiertoon jo) ja sitten kuljen jossain jättikauhtanoissa. Täh!? Omasta mielestäni joka puolelta tursottaa ja pursottaa ja roikkuu, mutta ei puolisko niitä jenkkiksiä ainakaan pidä esittelykelvottomina. Olen omasta mielestäni jopa lihavampi kuin heti synnytyksen jälkeen!

Voi elämä tätä päätä. Raskaana en jaksanut kokea morkkiksia koostani, olin vain ylpeä vauvamasustani ja boogie ulkonäön suhteen oli koko ajan hyvä (tekeeköhän raskaushormonit tällaista?), mutta nyt on vene keikkunut pahan kerran ja jaksan päivitellä miten lihava nyt sitten olenkaan ja eipähän nuokaan vaatteet mahdu varmasti päälle ja miksi paino ei putoa, liikuinhan sentään juuri postilaatikolle ja takaisin - pitäis näkyä jo vaakalla! Ja kyllähän nyt tässä vaiheessa pitäisi jo mennä samojen farkkujen sujahtamalla jalkaan mitä käytin syksyisen romahduksen ja sitä seuraavan painonputoamisen aikana!

Kun tämän kirjoittaa ylös, niin saa taas vähän näkökulmaa asiaan ja tajuaa miten pöllö sitä onkaan. Otatin myös miehellä kuvat nykytilanteesta ja vertasin niitä kuukauden takaiseen todistaen itselleni etten ole ainakaan lihonut. Mutta pää vaan pistää vastaan. Ehkä sitten kahden vuoden päästä tajuaa taas jotain. Saa nähdä minkäkokoinen sitä silloin on, kun tuntuu seilaavan tuo paino jotakuinkin sillä kahden vuoden syklillä ylös ja alas. Tosin nyt ei olisi tarkoitus tulla raskaaksi ainakaan lähimpään viiteen vuoteen, joten ehkäpä tämä pudotus tästä jatkuu ja joskus pääsen näkemään peilistä saman ihmisen joka pääni sisällä asuu.

lauantai 22. helmikuuta 2014

Nyt se syntyy!

Lupailin veistellä jonkinmoisen kertomuksen synnytyksestä kasaan ja tässä tulee nyt jonkinmoinen sepustus. Myös esikoisen synnytyskertomus löytyy vanhan odotusblogin puolelta, eli täältä.

Päiviä kului yhteensä niinkin monta kuin kolme, tapasin niin paljon eri kätilöitä, hoitajia ja lääkäreitä arvioimassa tilaani etten enää kykene muistamaan mikä oli arvelus missäkin vaiheessa. Ennen kalvojen puhkaisua tuntui kuitenkin, että toosaani oli ronkkinut jo reilu puolenkymmentä henkilöä ja kaikilta olin saanut erilaisen arvion paikkojen avonaisuudesta, lapsen olemisesta korkealla ja siitä miten nyt kannattaisi jatkaa. Kaikilla kuitenkin tuntui olevan kaikesta eri tuntuma, siinä piirre johon meinasin turhautua useamminkin kuin kerran. Ymmärränhän toki, että tilanteet muuttuvat, mutta tuntui ettei kukaan ollut edes ottanut selvää mitä edellinen lääkäri oli ehdottanut. Muutenkin hiippailin vain käskiessä osaltolta toiselle kertomassa kaikille samat asiat sekä nykyisestä, että edellisestä raskaudesta.

Maanantaina päivitinkin tilannetta balongin kanssa olemisesta ja itse tavoitan tekstistäni hyvinkin turhautuneen sävyn. Luulin, että vekotin on sitten aivan turha kiusa, mutta iltavessailureissulla vesikuula tulla muljahtikin pihalle kevyellä nykäisyllä, joka tarkoittaa paikkojen kypsyneen edes hitusen. Minulle se tarkoitti myös sitä, että sain nukkua yöni rauhassa kuin pieni lapsi ilman mitään ylimääräisiä letkuja ja pusseja.

Tiistaina lähdimme aamutuimaan taas sairaalalle ja kipusimme synnärille labran kautta. Pääsin sydän-/supistuskäyrille, supistuksia tuli jokunen onneton, ei todellakaan mitään mainitsemisen arvoista. Suostuin kandiryhmän koekaniiniksi - ensin yhden kandipojan haastateltavaksi, sitten heidän professorinsa tutkittavaksi ja sen jälkeen vielä sen haastattelijakandin tutkittavaksi. Professori oli ihan järjettömän iso ja vahvakätinen mies ja meinasinkin pudotä pöydältä kivusta ja käytetyn voiman vuoksi kun setä vähän tutki. Olin maanantain ultrassa saanut painoarvioksi n. 3800g, professori arveli hieman isommaksi. Professori ja kätilö tuumailivat kanssani, että lähden oksitosiinitippaan koittamaan jos saataisiin supistuksia aikaiseksi ja paikkoja vähän enemmän auki, kun ei se balongi mitään ihmeitä kuitenkaan ollut tehnyt - taisivat puhua 1,5 sentistä. Olin kuuden tunnin tipassa salin puolella, annosta kovennettiin tasaiseen tahtiin ja supistukset kovenivat sen myötä, mutta en pyydellyt lääkkeitä, ei se nyt niin paljoa koskenut. Kätilöt arvelivatkin ettei mitään varmaan edes tapahdu kun ei kerran koske paljoa. Kuuden tunnin jälkeen oksitosiini laitettiin pois päältä ja jäätiin odottelemaan josko keho alkaisi tekemään itse töitänsä. Supistukset kuitenkin hiipuivat ja laantuivat, lääkäri kävi toteamassa paikkojen avautuneen 5 sentiin, mutta lapsen olevan vielä aivan liian korkealla kalvojen puhkaisua ajatellen. Pidin kroppaani petturina ja vastahankaisena. Pettyneenä päivän mielestäni turhasta työstä hiivin synnyttämättömien puolelle nukkumaan. Supistuksia oli jonkin verran, mutta talttuivat Buranalla ja nukahtamislääkkeen voimalla nukuinkin kuin tukki koko yön. Vähän raotin silmiäni, kun hoitaja kävi antibioottitippaa laittamassa pari kertaa yön aikana (streptokokki positiivinen).

Keskiviikkona heräsin uusin voimin hyvin nukkuneena ja valmiina synnyttämään. Mies hiipi paikalle aamupalani jälkeen ja pienen päiväkävelyn kanttiiniin ja takaisin) jälkeen pääsimme lääkärin pakeille. Kolme naista, kai siinä oli kaksi lääkäriä ja yksi harjoittelija tai jotain sinne päin tutkivat minut ja tässä vaiheessa melkein nauratti - yksi sanoi 3cm, toinen 5cm, kolmas jotain siltä ja väliltä, yksi arveli lapsen olevan liian korkealla kalvojen puhkaisuun ja toinen oli jo tyrkkimässä minua saliin puhkaistavaksi. Heittivät pahalaiset pallon minulle, joko menisin kotiini kypsyttelemään tai jäisin kalvojen puhkaisuun. Päädyin jälkimmäiseen, ettei oikeasti kahden päivän työ valuisi ihan harakoille. Luultavasti olisi vielä käynyt niin, että olisin päässyt kotiin ja saanut tulla samantien takaisin. Vessahommien, suihkun ja lounaan kautta sain siirtyä synnytyssaliin. Tästä se alkaa, tajusin. Jännitti ihan vietävästi ja arvelin, että nyt tulee muuten lapsi vauhdilla maailmaan. Nyt pitää jo alkaa turvautumaan paperiseen synnytyskertomukseen, kun ei oma pää enää ymmärrä kellonajoista tuon taivaallista.

Kalvot puhkaistiin antibioottitipan jälkeen klo 12.30, jonka jälkeen alkoi lähes välittömästi tulemaan supistuksia. Aluksi pärjäilin niiden kanssa ihan mainiosti pelkän synnytyslaulun voimalla. Olin käyrillä, jotta nähtäisiin supistuksien määrä ja sikiön sykkeet. Kuten esikoistakin synnyttäessä, tälläkin kertaa sydänäänet laskivat supistusten aikana jonkin matkaa alle 100 lyöntiin minuutissa. Vaihdoin kylkeä vuoteella vähän väliä, että nähtäisiin muuttuuko tilanne miksikään. Ei muuttunut. Sydänäänilaskujen lisäksi vauvan sydänäänien perustaso oli liian korkea. Lääkäri kävi useaan otteeseen katsomassa käyrää ja hänelle on myös soiteltu synnytyskertomuksen mukaan tiuhaan tahtiin.

Klo 13.25 Vauvan päähän laitetaan spiraali, jotta sydänäänien seuraaminen on tarkempaa. Ensimmäinen spiraali ei ala piirtämään käyrää, toinen alkaa toimimaan oikein. Tämän laitto ei ollut erityisen viihtyisää, tuntui kuin supistus jäisi päälle lääkärin ronkkiessa. Önisen kuitenkin vielä synnytyslaulujani ja pärjäilen niiden avulla. Lapsen todetaan olevan avotarjonnassa eli tulossa otsa edellä ja kovin korkealla vielä tilanteeseen nähden. Minulta otetaan sektioverikokeet kaikenvaruiksi. Varoitin kätilöopiskelijaa siitä, että vasemman käteni suonet karkailevat - eipä uskonut muttei kyllä saanut vertakaan minusta ulos. Kerroin ensimmäisessä synnytyksessä mukana olleelta vanhemmalta kätilöltä terveisiä, että vasurin suonet eivät pysy hollilla vaikka hyvin näkyvätkin - meni harkkari vähän hämilleen.

Homma oli taas sängyssä pyörimistä kyljeltä toiselle, kävin kontallaankin asentohoidon nimissä, mutten viihtynyt niin yhtään. Jostain syystä en kuitenkaan ollut kontallani pitkään, en saa vaan kiinni miksen - oliko kyse omasta tukalasta olosta vai eikö asennosta ollut apua sydänäänilaskujen suhteen? Olin yleisellä tasolla suht hyväntuulinen, kuitenkin väsynyt jo ja turhautunut siitä ettei informaatio kulje ja hoitohenkilökunta vaihtuu koko ajan ja kaikilla on eri mielipide. Onneksi keskiviikon iltavuoron kätilö oli mukava tapaus, nuori ja napakka hyvällä huumorilla varustettu nainen jonka kanssa meillä toimi hyvin yhteen. Sama kätilö pyörähti esikoisen synnytyksessäkin mukana apuna. Hassu sattuma, että olin ollut hänen äitinsä entisessä firmassa töissä - tämän linkin olinkin saanut vahingossa selville jo esikoisen syntymän jälkeen. Iltavuorossa hänen kanssaan hääräsi myös jo aiemmin tutuksi tullut kandipoika.

Klo 14.10 lääkäri on tarkastanut ultralla ettei vauvalla ole mitään näkyvää ongelmaa. Mitään ei selviä ja nyt saankin luvan liikkua pois sängystä. Jumppapallo oli edellisessä synnytyksessä ystävä, kun sen kanssa vatkaamisen yhdisti synnytyslauluun. Supistukset tuntuivat napakoilta, mutta selviän vielä kuitenkin. Sitten saan päähäni ajatuksen ilokaasusta ja sen tuomasta helpotuksesta supistuksen huippuihin. Ajatus ei päästä otteestaan jatkuvasti napakoituvien supistuksien saatossa ja pyydänkin maskia hollille.

Klo 15.15 saan ilokaasumaskin pienimmällä annoksella, vähän tämän jälkeen siirryn takaisin sänkyyn ja saan vielä lämpöpussit alavatsalle ja alaselkään. Supistukset napakoituvat ja halutaan varmistua ovatko ne "oikeita supistuksia", laitetaan supistuksia mittaava anturi kohdunsuulle ja aloitetaan oksitosiini. Olin iloisessa valomerkkikännissä ilokaasun ansiosta ja puhuin sekavia hyväntuulisena.

Tässä on sellainen sumuinen pätkä välissä jonka aikaisista asioista en mene ollenkaan takuuseen. En saanut syödä tai juoda sektiovaaran vuoksi, minulle annettiin sen verran vettä, että huuleni kastuivat vaikka ilokaasu kuivasi suuta ihan mielettömästi. Antibiootti jouduttiin vaihtamaan toiseen, koska minulle oli noussut kuume jostain syystä. Jossain näillä tietämillä (kai?) vauvan päästä jouduttiin ottamaan verikokeita hänen hyvinvointinsa tarkastamiseksi. Se oli jotain ihan hirveää. Paikat eivät olleet 5cm enempää auki ja lääkäri joutui pitämään paikkoja vähän auki koetta ottaessaan. Minulla jäi supistus päälle ja vetelin ilokaasumaskiin kauheaa paniikkihengitystä saaden aivan hervottoman kännin päälle (ensin luulin saaneeni jonkun happimyrkytyksen ylihengityksen takia, mutta netistä selvisikin, että olin mahdottomassa ilokaasujurrissa). Jalat katosivat, äänet kaikuivat päässä, kädet eivät liikkuneet, silmät seisoivat päässä ja sitten meinasi vielä tajukin lähteä. Jos olet koskaan ollut ihan hirveässä kännissä ja ihan sammumispisteessä, niin tiedät mikä olo minulla oli fyysisesti, äänien kaikuminen loi epämiellyttävän psykedeelistä tunnelmaa tilanteeseen. Hyi. Verikokeitten otto meni mönkään, koska ilokaasu ei saisi olla tuossa tilanteessa päällä tuloksien vääristymisen vuoksi, joten sama homma käytiin läpi uudelleen ilman mitään kivunlievityksiä ja koski aivan perkeleesti. Paniikkia ei kuitenkaan näkynyt ulos päin vaan olin vain keskittynyt hönisemään synnytyslaulujani enkä juurikaan kiinnittänyt huomiota muihin kanssaolijoihin. Tilanteen mentyä ohi minulle alettiinkin hääräilemään epiduraalia, jonka laitto meni ihan pipariksi kun olin vieläkin tokkurassa ilokaasusta ja väsymyksestäkin sekaisin.

Klo 17.25 Epiduraali alkaa vaikuttamaan ja käytännössä katsoen sulan pöydällä kaikessa rentoudessani. Jalat katosivat johonkin ja olo oli vain taivaallisen kivuton ja rento. Käytännössä katsoen nukuin. Supistukset tuntuivat vain kaukaisena paineena, mutta sain levättyä niiltä todella hyvin. Oksitosiini oli päällä välillä, mutta jouduttiin kuitenkin sulkemaan kun vauvan sydänäänet alkoivat taas notkahtelemaan enemmän supistusten aikana.

18.25 Paikat olivat auenneet 5 sentistä 9 senttiin ihan salavarkain minun levätessäni ja lapsikin oli laskeutunut reilusti ja kääntynyt raivotarjotaan. Tässä vaiheessa huolaistiin helpotuksesta ihan porukalla

19.10 Paikat ovat täysin auki, epiduraali laitetaan kiinni ja saan istuma-asennossa
pudendaali-puudutteen. Saisin ponnistaa milloin vain sille tuntuu muttei kyllä yhtään tunnu siltä. Odottelen rauhassa ponnistamisen tarvetta.

20.28 Alan pikkuhiljaa ähkäilemään lasta eteenpäin kanavassa kyljellään maaten. Olen rauhallinen ja oikeastaan kivutonkin. Jännitän ponnistamista, kun siitä minulla ei hirveän pitkällistä kokemusta esikoisen syntymästä ole.

20.45 Päästään koeponnistuksen kautta tositoimiin ja kovan työn seurauksena 23 minuuttia myöhemmin klo 21.08 meille syntyy todella potra tyttö apgarpistein 9/10. Tukka kuulema hankasi vastaan synnytyskanavassa tullessa. Minusta tuntui, että perse repeää kyllä ihan justiinsa kun alettiin tekemään päätä ihan tosissaan. Selvisin kuitenkin yhdellä V-alkuisella kirosanalla ja ilman huutamista. Synnytyskertomuksessa lukee, että kauniisti synnyttää tytön maailmaan (ihan itkettää vieläkin..). Saan tytön syliini ja minä ja mieheni tirautamme molemmat muutaman kyynelen liikutuksesta ja toteamme tytön näyttävän ihan esikoiseltamme.

Istukka ja napanuora olivat siistit ja tulivat ulos sen enempiä ponnisteluja. Paikat repesivät jonkun verran -kätilö kuiskasi toiselle, että aika pahasti repesi, tätä ei ollut tarkoitettu minun kuultavakseni- ja niitä sitten kursittiin kokoon joku tovi. Iltavuoro vaihtuu yökätilöksi. Lapsi on sylissäni ja isänsä sylissä hyvävointisena. Käyn suihkussa huojumassa, tyttö pääsee rinnalle ja tällä kertaa myös minä pääsen käsiksi onnittelukahveihin. Sitten pääsenkin viettämään ensimmäisiä yhteisiä päiviämme synnytysosastolle.

Hyvin siis meni kaikenkaikkiaan vaikka välillä vähän olikin jännitystä tilanteissa ja ilokaasua nupissa. Ehdottomasti peukutan alatiesynnytykselle, koska nyt olen molemmat kokenut ja molemmista toipunut. Lapsen heti syliin saaminen on kaiken synnytyskivun arvoista, haavat ovat pienempiä ja toipuminen huomattavasti nopeampaa kaikin puolin. Hormonit hyrräävät ilmiselvästi kovemmin alatiesynnytyksen jälkeen ja olinkin aika itkuherkkä kotiutumisen jälkeen - hyvässä ja pahassa.

Nyt 1kk iässä tyttönen on tomera päälle viisikiloinen ja 55 senttinen.

Tämmöinen rypläytys tästä nyt tuli, kun kirjoitin tämän varmaan kymmenessä erässä. Kiitos ja anteeks!