torstai 30. tammikuuta 2014

Päivitetty.

Välilehdet Minä. ja Projekti. saivat pienen päivityspläjäyksen tässä mamman oman ajan tuotoksena. Nykymitat ja tavoitekuvat löytyyp sieltä.

lauantai 25. tammikuuta 2014

22.1.2014

Keskiviikko-iltana meille syntyi ihana pikkuemäntä! Painoa mimmillä on komeat 4585g ja pipolla mittaa 39cm. Maanantai käynnisteltiin balongilla, tiistai oksitosiinilla ja keskiviikkona puhkaistiin kalvot. Vaihtoehto oli jättää arvioitu 3800 gramman beibe vielä mahaan kasvamaan, onneksi ei jätetty. Synnytys oli aikamoinen rumba kun oli häikkää sydänäänissä, tarjonnassa, lapsen laskeutumisessa ja paikkojen avautumisessa. Kärsivällisyys kannatti ja tällä kertaa sain ponnistaa lapsen maailmaan. Jokusen tikin sain repeämiin, mutta kyllä on elo pienen kivun arvoistakin. Vauva nukkuu hyvin, syö reippaasti eikä itke turhia, kertoo kyllä pontevasti jos jokin on vialla. Tänään päästiin jo kotiinkin, kun lastenlääkäri totesi Myntin voivan mainiosti ja hoitohenkilökuntakin kai luotti meidän osaavan hommamme, kun ei koko aikana juurikaan puuttunut oloihini muuta kuin vointia kyselemällä. Elämä kotona alkoi melko hektisesti, mutta sitähän se on siihen asti kun opitaan olemaan nelihenkinen perheyksikkö. Onneksi mies on neljä viikkoa kotosalla, niin saadaan arkiurat rullailemaan mukavasti.

maanantai 20. tammikuuta 2014

Lopun alku.

Menimme tänään varattuna aikana KYS:n synnytysosastolle katsastelemaan voisiko synnytystä jotenkin ronkkaista käyntiin ja tässä on tämän hetken tulokset. Hermoilin koko eilisen päivän ihan hervottomana, illalla rauhoituin katsomaan hömppää ja yön nukuinkin sikeästi, mutta vähän lyhyesti. Aamulla turhamaisuuttani hivenen ehostin ja vetelin pillifarkut jalkaan lähtiessäni. Sairaalakassi lähti kyytiin, mies mukaan ja V mummilaan hoitoon. Tänä aamuna ei hermostuttanut yhtään, ei yhtään, ennen tietyn pisteen koittamista. Ajoin itse Kuopioon ihan hyvillä mielin ja vitsejä laukoen.

Synnärillä pääsin heti sydänäänikäyrille, jotka näyttivät oikein hyvältä ja ei-nauhamaisilta, Myntti temmelsi reippaasti ja sykkeet olivat välillä jopa päälle 160. supistuksia tuona aikana ei tullut yhtäkään - tosin eihän niitä ole tullut ennen tämän aamun reissuakaan muuta kuin harjoitusmallisia. Pissanäytteenkin annoin ja puhtaat tulokset oli. Lääkärille pääsin "kohta" eli n. puolentoista tunnin odottelun jälkeen. Ultraäänessä vauvan painoarvioksi saatiin tällä kertaa 3800g, taas se vatsanympärys näytti aika pyöräkälle päähän verrattuna, ei kuitenkaan hälyttävän. Lääkäri totesi paikkojen olevan edelleen kypsymättömät, ihan hiven auki ulommalta suulta, 2 cm kaulaa, kuitenkin jo vähän pehmentynyt (miks mulla on sitten jomottanut koko persusta pari päivää??). Päätyi kuitenkin käynnistämiseen lapsen koon vuoksi. "Saadaan se balongi laitettua, mutta vähän tarvitaan apuinstrumentteja." Tässä vaiheessa pelkokertoimet jysähtivät päälle ja otin miestä kädestä kiinni. Olin ihan varma, että homma voitaisiin aloittaa vaikka kalvojen puhkaisulla ja pääsisin ilman mitään ylimääräisiä viritelmiä etenemään. Kuitenkaan näin ei käynyt kaikesta sormien ristimisestä huolimatta. Balongia ährättiin ja tuhrattiin ja haettiin lisäkaluja viereisestä huoneesta, vaihdeltiin ja yritettiin taas uudelleen. jokin muovinen juttu katkesikin sisälleni tuossa tiimellyksessä ja kahden käsiparin työskennellessä alapäässäni. Tiedättehän tunteen, kun hammaslääkäri työntää liikaa tavaraa suuhun ja vielä muutaman sormen siihen lisäksi - suu kuivaa, suupieliä hiertää ja ikenet vuotavat verta kun niistä revitään hammaskiveä? Tämä tunne vallitsi tuolla jokusen kerroksen alempana tänä aamuna; en edes oikeasti halua tietää miten paljon toosassani oli romua ja sormia. Balongi kuitenkin saatiin uiteltua perille vaikkei paikat olleetkaan auki. Iskiashermo jysähti jumiin hoitopöydällä maateessa ja mies auttoi minulle lökäpöksyt sairaalakassista jalkaan. Kotiin lähtiessä sain kanttiinissa jokusen supistuksen sen jatkuvan epämiellyttävän ja liian ronkitun olon lisäksi.

Kotiin päästyäni olen syönyt, nukkunut ja vaihtanut jokusen kerran housut, kun kohdunkaula vuotelee verta runsaan ronkkimisen vuoksi ja jalkaan teipattu veri-/eritepussi falskaa. Ei supistuksia kuin pari, selkää kuitenkin jököttää ja välillä alamahaan sattuu. Enimmäkseen olo balongin kanssa on epämiellyttävä, kun on jotain ylimääräistä mukana koko ajan ja esim. vessareissut ovat todella mielenkiintoisia letkuineen ja pusseineen. Joka vessareissulla nyhdän vähän letkua, jotta saisin balongin vesikuulan asettumaan paremmin kohdunsuulle aiheuttamaan supistuksia. Ehkäpä tällä kuitenkin paikat aukeaa myös sektioarpea miellyttävällä hellällä metodilla. Tämä on vain käytävä läpi, ei mahda mitään - eikä tätä enää viikon päästä edes muista.

Käsky oli palata takaisin aamulla kahdeksaksi labran kautta jossa otetaan pieni verenkuva ja tulehdusarvot. Lapsivesien mennessä pitää lähteä heti, koska minulla on streptokokki positiivisena ja tulehdusriski balongin kanssa suurempi. Hetken jo arvelin lorottelevani vesiä, mutta ainakin vielä olemme uskossa että ne olivat jotain muita nesteitä millä housuni kastelin. Kohta iltapalaa, unta nuppiin ja nauttimaan mahdollisesti viimeisistä kunnon yöunista luultavasti vähän pidempään hetkeen (jos tämän letkun kanssa nyt osaa nukkua kunnolla).

Näillä mennään!

perjantai 17. tammikuuta 2014

Kahden lapsen äitiys.

Olen viime päivinä miettinyt kovasti mitä kahden läpsen äitiys tuo mukanaan, en ole jaksanut stressata asiasta etukäteen ja koitan olla stressaamatta näistä myös sitten kun tilanteet ovat käsillä - jostain syystä muistelen ettei stressi juurikaan auta missään elämäntilanteessa yhtikäs mitään.

Mahdollista on, että alku on todella hankala jos uhmaikäinen esikoisemme saa oikein kunnollisen mustasukkaisuuden puhurin. Toisaalta hän on viime aikoina vauvaillut niin paljon ettei välttämättä enää vauvan syntymän jälkeen tarvitse ja tuleekin hervoton pyrähdys isoksi tytöksi. V osaa olla jo tosi hienosti apuna kodin pikkuaskareissa ja tuntuu pitävän kovin tärkeänä, että saa olla vaikkapa pyykkejä tai puhtaita astioita laittamassa paikoilleen, toivotaan että sama boogie jatkuu vauvan syntymän jälkeen.

Jos taas luvassa onkin taantuma vauvaksi, mustasukkaisuutta ja kiukuttelua, niin siitäkin on vain selvittävä, huomattavasti enemmän voimia se tietenkin tulee viemään. Olen kuitenkin varautunut henkisesti taantumaan päiväkuivuuden ja syömisen osalta, entistä kovempaan kiukutteluun kaikissa mahdollisissa tilanteissa ja  kyljessä kyhnäämiseen oikein spesiaalin runsaasti. Tämä kaikki kuitenkin joissain tapauksissa kuuluu kasvuun ja sisarussuhteen alkumetreille emmekä taatusti ole ensimmäiset, jotka asian eteen joutuvat. Lääkkeet lienevät huomio, tarpeelliseksi tekeminen ja lupa jonkin aikaa kestävään vauvailuun.

Toisena jännityksen paikkana nään mihinkään lähtemisen näiden kahden kanssa ja oman ajan vähenemisen. Toisaalta kesä kolkuttelee jo kohta nurkilla ja sitten vähenee edes pukeminen huimasti ja vauvakaan ei silloin ole enää niin pieni. Pääsenkö kuitenkaan enää ikinä ystävien kanssa kahvilla päiväseltään tai kykenenkö kutsumaan ketään meille, kun aikaa menee kahta lasta holhotessa? Tuleeko uloslähdöistä mitään, kun pienempää saa olla nyt talvella toppaamassa päästä varpaisiin ja isompi makaa eteisen lattialla uhmailemassa tai leikkii piilosta ettei vain tarvitsisi pukea? Onko tulevaisuudessa enää yhtään hetkeä jolloin voidaan puhua äidin omasta ajasta, lenkkiä, kuntosalia, iltakahvia, sohvalla makoilua vain minua varten? Ehkä joku pitää minua nyt itsekkäänä, kun en suoriltaan uhraa koko omaa elämääni tuleviksi viideksitoista vuodeksi kokonaisuudessaan lapsilleni vaan kaipaisin myös omaa aikaa - ja vielä ennen kuin vauva on edes syntynyt! Myös parisuhteen ajan väheneminen jännittää, ehkä kuitenkin iltaisin ehdimme vaikka katsomaan edes televisiota yhdessä. Epäilen kuitenkin parisuhdeajan tyssäävän siihen, kun en usko kenenkään läheisemme ottavan molempia lapsia kerralla haltuunsa, jotta voisimme tehdä jotain kahden. Kesällä on tulossa ties mitä häitä ja muita, niin pitääkin varman alkaa sumplimaan mummeille yhtäaikaisia vapaita, että toinen saa toisen ja toinen toisen lapsen haltuunsa.

Eksynkö taas vauvan syntymän jälkeen parivuotiseen sumuun vai koenko itseni edelleen itsekseni ja kokonaiseksi? Alanko taas suorittamaan äitiyttä, kuten V:n vauva-aikana? Muistanko pitää huolta omasta päästäni ja kehostani? Tällä hetkellä tuntuu ihan hyvältä ratkaisulta, että minulla on edelleenkin olemassa kontakti mielenterveyshoitajalle ja ensimmäinen aika raskauden jälkeen jo varattunakin senhetkisen tilanteen kartoittamista varten. Minulla kiiluu kultaisena mielessä oman projektini jatkaminen ruokavalion ja liikunnan avulla. Väsyneenä alan varmaan taas mussuttamaan ilman järkeä, mutta jos vain muistan pitää itseni vireessä enkä päästä tilannetta repsahtamaan, niin ruokavalion järjellistämisellä saan jo kiloja vaikka miten pois. Onneksi ostimme tuplarattaat joita voin lykkiä lenkkimielessä päivisin ja iltaisin on mahdollista varmaan joskus päästä lenkille perheenä, ehkä joskus jopa ilman perhettä tai vaikka ystävän kanssa. Nurkassa nököttää crosstrainer ja kahvakuula odottelee myös käyttäjäänsä.

Ihan puhtaasti on siis kysymys siitä miten saan arjen tilanteet toimimaan ja järjestymään, millainen sisarussuhde lapsille alkaa kehittymään ja miten oma pääni ja parisuhteemme kestää kaiken kiireen ja arjen ryöpytyksen. Huolehdin myös paljon siitä miten V jaksaa olla kotona äidin ja pikkuvauvan kanssa, onko hänen sosiaalisen elämänsä kannalta viisasta ottaa johonkin vaiheeseen vaikka pari hoitopäivää per viikko? Miten mieheni jaksaa käydä päivän leipätyössä ja sen jälkeen ottaa vielä kotona tilan haltuun kolmen naisen keskellä? Parin vuoden päästä luultavasti huomaankin jo painivani kuopuksen uhmaiän kanssa ja esikoisen olevan jo iso tyttö, lasten leikkivän keskenään jossain päin huushollia kaivaten vain välillä opastusta tai erotuomaria, pohtivani minkälaisen toimen merkeissä jatkan elämääni vai lähdenkö kenties koulunpenkille. Siihen on pari lyhyttä vuotta ja meillä ei olekkaan enää yhtään vauvaa ja sitten kaipaan niitä hetkiä jotka nyt ovat tuloillaan, niitä hetkiä kun lapset ovat vielä pieniä.

Kuten aluksi sanoinkin, stressaaminen tuskin helpottanee mitään tilannetta, joskin sitä voi olla vaikea kokonaan välttääkkään tällä mielenlaadulla. Voihan kuitenkin olla, että perhe-elämä, parisuhde-elämä ja oma elämäni loksahtavat kauniisti ja sopusointuisesti yhteen ilman minkäälaista erityisskismaa ja elämästä tuleekin taas piirun verran tasapainoisempaa, mistäs sitä vielä tietää?

perjantai 10. tammikuuta 2014

Takarajat.

Kontrollikäynti poiki painoarvioksi 3700g nyt viikolla 37+2 ja käynnistyspäivämäärän puolentoista viikon päähän. 20. päivä siis auton keula kääntyy heti aamusta kohti synnäriä ja kahden lapsen vanhemmuutta ellei sitä ennen ole tapahtunut jotain luomua. Vähänhän tuo käynnistys kammottaa, mutta kuitenkin enemmän kammottaisi synnyttää jotain jättiläistä. Hyvä näin. Tiedämpähän, että tämä odotus loppuu joskus ja Myntti tulee mamman syliin tutustumaan tähän maailmaan.

torstai 9. tammikuuta 2014

Diipadaapa.

Nothing. Still nothing. rv 37+1 ja eilisen jälkeen en ole edes tuntenut itseäni raskaaksi muuta kuin kuin jatkuvan pissityksen ja sen vaatimien suojauksien takia. Onko tämä nyt sitä lopun alkua?

perjantai 3. tammikuuta 2014

Ja nouseeeeeeeeeee....

Paino nimittäin. Eilisaamuna sain jotain maksimaalisia 98-alkuisia lukemia. Olen joulusta asti mussuttanut kaikkea suolaista ja jouluista ja epäsäännöllisesti ja normaaleista tottumuksista poiketen. Paino ei ollutkaan vielä joulun jälkeen kohollaan, mutta nyt sitten siitäkin edestä. Hyi minua! Jos ottaisi taas vähän tiukempaa niskalenkkiä ruokailuistaan, niin saisi noita turvotuksia häviämään - on nimittäin naama kuin seitsemän leivän uuni ja sormet nakkiutuu. Voi olla myös tässä vaiheessa raskautta turha yrittää pyristellä vastaan turvotuksille, mutta pitää nyt edes koittaa.

Suurin toivein kuitenkin suhtaudun synnytyksen jälkeiseen aikaan. Jos laskelmani pitävät paikkansa, niin painon pitäisi humahtaa jopa hivenen alle 90 kiloon melkolailla hetikohta jakautumisen jälkeen. Siitä on sitten hyvä jatkaa ruokavaliolla, imetyksellä ja liikunnan uudestaan herättelyllä. Vielä olisi projektia kuitenkin tavoitteisiin 10-15 kiloa jäljellä. Loppukesästä voisi olla jo kohtuukunnossa jos jaksaa vaan painaa. Maharöllykän hävittämiseen pitänee kuitenkin suhtautua viivästysvarauksella, kun edellinenkin sektiolöysä oli vielä hävittämättä. Aina saa kuitenkin haaveilla, eikös joo?

Ihanalle jokatapauksessa tuntuu, että vaatekaapissa 44-kokoinen linja tuntuu edelleen olevan se minulle sopiva (paitsi mahasta). Tavoitevaatelaatikko, kohta mä pääsen sinne peuhailemaan 44/42 aarrerytkyjen sekaan, jesjesjes!