torstai 19. helmikuuta 2015

Junnaa.

Minulla oli taas haaveita ja tavoitteita, mutta sain huomata ettei liian pitkälle kannata pyrkiä liian nopeasti. Mulla ei lähde edes pää mukaan, kropasta puhumattakaan. Paino on kimpoillut vähän miten sattuu viime aikojen syömislöysäilyn takia, kävi melkein 85 kilossa - ihanaa turvotusta. Päätinkin viikko sitten, että tulevana perjantaina eli huomenna paino pitää nujakoida 82,5 kiloon. Erikoinen haamuraja, mutta vain siksi, että sattui silmääni yksi punnituspäivä tuloksineen ja ajattelin tavoitella tasakymppiä vuodessa. Deadline on huomisaamuna ja tänä aamuna paino oli 83,5kg. Minne kadottaa kilo yössä? Meinaan kuitenkin koettaa. Tämän päivän ruokavalio tulee sisältämään paljon vettä, paljon kahvia, paljon kasviksia, hedelmiä ja marjoja. hiilarit minimiin ja suolat vois jättää välistä kanssa. Ihan testimielessä hauska nähdä mitä paino tekee tällaisen päivän jälkeen.
Koska tiedän ettei haamuraja ole saavutettavissa, niin joudun toteamaan, että ehkä mä en ala taas liian kirjaimelliseksi. Mullahan ei kuurit toimi, se on nähty. Kyllä se paino sieltä alas tulee ajan kanssa ja sitähän pisaa. Taas tuntuu, että mä jotenkin vedätän itseäni?

Tuntuu taas siltä, että olisi viisainta heittää vaakalla vesilintua (eläinrääkkäystä!). Joka aamu, joka päivä, mahdollisesti vielä joka ilta, pitää käydä vatuloimassa onko se paino nyt vai eikö se ole ja mitä se on. Mitä järkeä??

Olen pohtinut paljon vatsanahan käyttäytymistä painon huvetessa. Mitä se tekee. Palautuuko se yhtään? Alkaako se roikkumaan kaksinkertaisena lätykkänä? Saanko jonkun läskimakkarataipeen jonne kerääntyy pöpöt ja tule jotain hautumishaavoja? Onko parempi olla vähän pullea, mutta ilman roikkuvaa nahkaa vai muuten litteä, mutta roikkomaha? Jokuhan nyt olisi suoraan sitä mieltä, että kyllä se palautuu.. Tästä nyt on paha mennä sanomaan, koska ensimmäisen raskauden aikaanhan olin kuin kissapeto ja kissan maha ratkes. Hirvittävä raskausmaha, hirvittävät raskauskilot ja hirvittävä keisarinleikkaushaava mahassa takasivat sen ettei mahanahka ihan niin vain palaudu. Parisen vuotta kuitenkin kannoin niitä runsaimpia kiloja mukanani yhteensä, niin on siinä ollut aikaa venyä. Nyt raskausarvet ovat ryppyisiä viiruja, jossain navan vieressä on ihan selvästi vain tyhjää venynyttä nahkaa, housunkauluksesta kurkistaa löysä ja ryppyinen pullataikina. Toisaalta olen sitä mieltä, että ne nyt vaan on mun elämäni jälkiä, mutta en minä tämän pahempaa nahkalerppuakaan tästä itselleni halua.

Ehkä mulla on joskus massia millä mällätä ja sitä myöten avoimet ovet lääkärin pakeille. Kyllä kai niillä joku teräase on.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti