torstai 27. helmikuuta 2014

"Mennäämpäs tämän suon yli niin, että heilahtaa."

Taas ollaan tässä reilun 90 kilon lukemissa. Tämä on paino jossa ensimmäisen kerran heräsin siihen, että jotain pitäisi tehdä (ehkä alkuvuotta 2010), ei ollut motivaatiota. Paino ei mitenkään suostunut alittamaan 90 kiloa - hankala alittaa jos ei urheile enempää, ei pysy ruodussa syömisien suhteen ja ramppaa joka viikonloppu baarissa. Olin molemmilla kerroilla raskaaksi tullessani tämän painoinen. Viime kesäkuun alussa alitin 90 kiloa ensimmäistä kertaa vuosiin ja nyt olen taas tämän painoinen. Nyt meinasin alittaa tämän kymmenen niin että humahtaa, hyvä on tahti eikä matka enää pitkäkään. Ehkä tätä ei vaan pida jäädä ajattelemaan sen enempää tai luomaan tälle painolle mitään sen mystisempiä lisämerkityksiä. En todellakaan usko, että minun kuuluisi olla tämän painoinen suurin osa elämästäni eli eipäs jäädä tähän piehtaroimaan.

Seuraava haamuraja on merkittävän ylipainon ja ylipainon raja. Sinne onkin sitten vähän enemmän matkaa. En kuitenkaan koe olevani mikään hervottoman kokoinen ja kävisinkin mielelläni kehonkoostumusmittauksessa katsastamassa, että minkä verran kohdallani voi painoindeksiin luottaa ruumiinrakenteen puitteissa. Kyllä sitä kuitenkin vain saisi siitä tietynlaista mielihyvää, että ei enää olisi painoindeksinkään mukaan mikään armoton läski. Harmillista kun en muista paljonko olen painanut edellisen postauksen kuvien aikaan. Sen kuitenkin muistan, painoindeksin mukaan olen ollut silloinkin ylipainoinen - ehkä bmi:llä 26-28. Ehkä en ala silmät kiiluen jahtaamaan normaalipainoa, vaan keskityn siihen mille peilissä näyttää ja mikä hyvältä tuntuu.

maanantai 24. helmikuuta 2014

In my dreams...

Voi kun olisin tuolloin tajunnut olla tyytyväinen itseeni... Mutta ehkäpä näen itseni vielä vastaavan kokoisena aikuisena naisena. Näissä kuvissa ikää on 16-18.

Ruokabuumi.

Olen nyt ihan innoissani pudottamassa painoa ruokavalion korjauksilla, kun liikkumaan ei ennätä niin paljoa kuin tahtoisi. Aina tämä alkaa tällä innostuksella ja hikuilulla ja sitten tasoittuu johonkin normaaliin kuvioon jolloin syön sallivan järkevästi. Siis olenhan nytkin sallinut itselleni cupcaken päivässä, kun ystävä toi niitä rotinoiksi ja eilen käytiin retkellä pihametsässä ja kaksi ihanaa juusto-Wilhelmiä tuottivat iloista mieltä ja tyydytystä taustalla vellovaan suolarasvakebabburgermussutettavaa!-ajatukseen. Ehdoton kieltäytyminen ainakin minulla kostautuu turhautumisen kautta ja sitten en kohta enää syökkään mitään terveellistä. Makeista kyllä pääsen eroon helpostikkin, mutta suolaiset hyvyydet ovat heikko kohtani. Mutta jos joskus syö sen pakastepizzan tai pari makkaraa tai muuta, niin tuskimpa tuohon koko projekti romahtaa. Minulta ainakin menee maku koko hommasta jos alan totaalikieltäytyjäksi.

Muutaman viime päivän olen kuitenkin mussuttanut paljon rahkaa, maustamatonta jogurttia, raejuustoa, vihanneksia, hedelmiä, marjoja, pähkinöitä, kananmunia, ruisleseitä, <10 kcal/100g mehukeittoja, vettä... Siis toki ole syönyt muutakin lounaaksi (pari viime päivää kaalikeittoa, seuraava ruoka on kinkkukiusaus), mutta näistä olen koostanut aamu-, väli- ja iltapalani. Eilisen merkkasin klubiin ja sain kauniin 3 vihreää+1 keltainen rivistön. Merkkausta pitäisi tehdä usempi päivä putkeen, että tulisi rutiinia mutta kyllä nuo onneksi suurinpiirtein tietää mitä saa syödä ja minkä verran. Lämpimällä ruoalla vaan homma voi karata lapasesta, kun olen tottunut syömään niin isoja annoksia kun ruokavälit venyvät liian pitkiksi. Sehän nyt ei paljoa kaalikeitossa tunnu vaikka enemmänkin söisi, mutta kinkkukiusaus näkyy varmasti pöhönä. Pyysinkin miestä tuomaan kaupasta helppoa kasvislisäkettä jota voin lappaa lautaselle huoletta. Mutta entäs kun ruoka on kuitenkin niin hyvää, että makunystyrät kaipaavat sitä lisää "ei jaksais, mutta on pakko syyä kun on niin hyvää!"-tyylillä? Raippaa, ruoskaa ja karttakepillä näpeille. Ja toisaalta nyt kun napostelu on kadotettu terveellisiin välipaloihin silloin tällöin napsittujen kinkku-juusto-leipien ja mitä nyt jääkaapista käteen sattuu-tuotteiden sijaan, niin ehkä tästäkin voi selvitä.

Tehosekoittimesta on tullut ystävä, kun sillä on niin ihanan helppo surauttaa terveellistä smoothieta palaseksi ja sinne voi kyllä käytännössä katsoen pistää ihan mitä hyvänsä. Raejuusto on myös hauska asia, kun sen on taas keksinyt uudelleen. Ennen uskalsin sekoittaa rakeen sekaan vain ananasta tai tonnikalaa. Nyt on menossa raejuustoa mustikoilla ja hasselpähkinärouheella aamupalaksi. Joku päivä vetäisin sekaan mehukeittoa, ihan oli hyvää mutta olomuodoltaan setti näytti kyllä ihan kerran syödyltä. Kokeilut jatkukoon. Pitäisi itse päästä ruokakauppaan hevi-hyllylle nappailemaan sopivia smoothie-aineksia intuition voimalla, mutta ei tule lähdettyä täältä metsästä kaupoille ja lapsien kanssa en osaa kyllä miettiä mitä haluaisin vaan mitä ehdin kyytiin kaapaisemaan kuin esikoinen on karannut tai tuhonnut jotain ja kuopus herennyt huutamaan nälkää/väsymystä/kakkavaippaa... Onneksi J tuo mitä pyydän ja joskus kaikkea kivaa ylläriäkin ostosreissuiltaan.

sunnuntai 23. helmikuuta 2014

Pää mukana painonputoamisessa.

Olen joskus lukenut, että oma mielikuva kropasta kulkee 2 vuotta jäljessä. Jotenkin en ole toisaalta tähän uskonut aiemmin, mutta alan pikkuhiljaa kääntämään kelkkaani.

2 vuotta sitten esikoisen ollessa reilu puoli vuotias, minun ollessa isompi kuin koskaan en sisäistänyt kokoani lainkaan vaan olin omasta mielestäni "suht hyvässä kunnossa" (tosi hyvässä joo, 90 kiloinen, eli sen kokoinen kuin nykyään ja lihaksen sijasta koostunut baarielämästä ja kebabista). Painoin kuitenkin päälle 110 kiloa ja vaatekoko oli jotain suurta ja mahtavaa, jaksoin aina hämmästyä etten enää mahdukkaan yhden äxän ällään ja kuljin johonkin pisteeseen asti ihan iloisesti ja häpeilemättä muissakin vaatteissa kuin kaikenpiilottavissa teltoissa.

Nyt kun painan sen 90 kiloa tilanne on ihan hatuillaan. Olen omasta mielestäni yhtä tuhti täti kuin esikoisen syntymän jälkeen. Vaikka katsoisi kuvia ja koittaisi itselleen todistella olevansa 20 kiloa niistä ajoista asia ei vain mene jakeluun. Kaapista etsin suurinta rättiä päälle mitä löytyy (ja ei enää edes löydy, kun ne on pistetty kiertoon jo) ja sitten kuljen jossain jättikauhtanoissa. Täh!? Omasta mielestäni joka puolelta tursottaa ja pursottaa ja roikkuu, mutta ei puolisko niitä jenkkiksiä ainakaan pidä esittelykelvottomina. Olen omasta mielestäni jopa lihavampi kuin heti synnytyksen jälkeen!

Voi elämä tätä päätä. Raskaana en jaksanut kokea morkkiksia koostani, olin vain ylpeä vauvamasustani ja boogie ulkonäön suhteen oli koko ajan hyvä (tekeeköhän raskaushormonit tällaista?), mutta nyt on vene keikkunut pahan kerran ja jaksan päivitellä miten lihava nyt sitten olenkaan ja eipähän nuokaan vaatteet mahdu varmasti päälle ja miksi paino ei putoa, liikuinhan sentään juuri postilaatikolle ja takaisin - pitäis näkyä jo vaakalla! Ja kyllähän nyt tässä vaiheessa pitäisi jo mennä samojen farkkujen sujahtamalla jalkaan mitä käytin syksyisen romahduksen ja sitä seuraavan painonputoamisen aikana!

Kun tämän kirjoittaa ylös, niin saa taas vähän näkökulmaa asiaan ja tajuaa miten pöllö sitä onkaan. Otatin myös miehellä kuvat nykytilanteesta ja vertasin niitä kuukauden takaiseen todistaen itselleni etten ole ainakaan lihonut. Mutta pää vaan pistää vastaan. Ehkä sitten kahden vuoden päästä tajuaa taas jotain. Saa nähdä minkäkokoinen sitä silloin on, kun tuntuu seilaavan tuo paino jotakuinkin sillä kahden vuoden syklillä ylös ja alas. Tosin nyt ei olisi tarkoitus tulla raskaaksi ainakaan lähimpään viiteen vuoteen, joten ehkäpä tämä pudotus tästä jatkuu ja joskus pääsen näkemään peilistä saman ihmisen joka pääni sisällä asuu.

lauantai 22. helmikuuta 2014

Nyt se syntyy!

Lupailin veistellä jonkinmoisen kertomuksen synnytyksestä kasaan ja tässä tulee nyt jonkinmoinen sepustus. Myös esikoisen synnytyskertomus löytyy vanhan odotusblogin puolelta, eli täältä.

Päiviä kului yhteensä niinkin monta kuin kolme, tapasin niin paljon eri kätilöitä, hoitajia ja lääkäreitä arvioimassa tilaani etten enää kykene muistamaan mikä oli arvelus missäkin vaiheessa. Ennen kalvojen puhkaisua tuntui kuitenkin, että toosaani oli ronkkinut jo reilu puolenkymmentä henkilöä ja kaikilta olin saanut erilaisen arvion paikkojen avonaisuudesta, lapsen olemisesta korkealla ja siitä miten nyt kannattaisi jatkaa. Kaikilla kuitenkin tuntui olevan kaikesta eri tuntuma, siinä piirre johon meinasin turhautua useamminkin kuin kerran. Ymmärränhän toki, että tilanteet muuttuvat, mutta tuntui ettei kukaan ollut edes ottanut selvää mitä edellinen lääkäri oli ehdottanut. Muutenkin hiippailin vain käskiessä osaltolta toiselle kertomassa kaikille samat asiat sekä nykyisestä, että edellisestä raskaudesta.

Maanantaina päivitinkin tilannetta balongin kanssa olemisesta ja itse tavoitan tekstistäni hyvinkin turhautuneen sävyn. Luulin, että vekotin on sitten aivan turha kiusa, mutta iltavessailureissulla vesikuula tulla muljahtikin pihalle kevyellä nykäisyllä, joka tarkoittaa paikkojen kypsyneen edes hitusen. Minulle se tarkoitti myös sitä, että sain nukkua yöni rauhassa kuin pieni lapsi ilman mitään ylimääräisiä letkuja ja pusseja.

Tiistaina lähdimme aamutuimaan taas sairaalalle ja kipusimme synnärille labran kautta. Pääsin sydän-/supistuskäyrille, supistuksia tuli jokunen onneton, ei todellakaan mitään mainitsemisen arvoista. Suostuin kandiryhmän koekaniiniksi - ensin yhden kandipojan haastateltavaksi, sitten heidän professorinsa tutkittavaksi ja sen jälkeen vielä sen haastattelijakandin tutkittavaksi. Professori oli ihan järjettömän iso ja vahvakätinen mies ja meinasinkin pudotä pöydältä kivusta ja käytetyn voiman vuoksi kun setä vähän tutki. Olin maanantain ultrassa saanut painoarvioksi n. 3800g, professori arveli hieman isommaksi. Professori ja kätilö tuumailivat kanssani, että lähden oksitosiinitippaan koittamaan jos saataisiin supistuksia aikaiseksi ja paikkoja vähän enemmän auki, kun ei se balongi mitään ihmeitä kuitenkaan ollut tehnyt - taisivat puhua 1,5 sentistä. Olin kuuden tunnin tipassa salin puolella, annosta kovennettiin tasaiseen tahtiin ja supistukset kovenivat sen myötä, mutta en pyydellyt lääkkeitä, ei se nyt niin paljoa koskenut. Kätilöt arvelivatkin ettei mitään varmaan edes tapahdu kun ei kerran koske paljoa. Kuuden tunnin jälkeen oksitosiini laitettiin pois päältä ja jäätiin odottelemaan josko keho alkaisi tekemään itse töitänsä. Supistukset kuitenkin hiipuivat ja laantuivat, lääkäri kävi toteamassa paikkojen avautuneen 5 sentiin, mutta lapsen olevan vielä aivan liian korkealla kalvojen puhkaisua ajatellen. Pidin kroppaani petturina ja vastahankaisena. Pettyneenä päivän mielestäni turhasta työstä hiivin synnyttämättömien puolelle nukkumaan. Supistuksia oli jonkin verran, mutta talttuivat Buranalla ja nukahtamislääkkeen voimalla nukuinkin kuin tukki koko yön. Vähän raotin silmiäni, kun hoitaja kävi antibioottitippaa laittamassa pari kertaa yön aikana (streptokokki positiivinen).

Keskiviikkona heräsin uusin voimin hyvin nukkuneena ja valmiina synnyttämään. Mies hiipi paikalle aamupalani jälkeen ja pienen päiväkävelyn kanttiiniin ja takaisin) jälkeen pääsimme lääkärin pakeille. Kolme naista, kai siinä oli kaksi lääkäriä ja yksi harjoittelija tai jotain sinne päin tutkivat minut ja tässä vaiheessa melkein nauratti - yksi sanoi 3cm, toinen 5cm, kolmas jotain siltä ja väliltä, yksi arveli lapsen olevan liian korkealla kalvojen puhkaisuun ja toinen oli jo tyrkkimässä minua saliin puhkaistavaksi. Heittivät pahalaiset pallon minulle, joko menisin kotiini kypsyttelemään tai jäisin kalvojen puhkaisuun. Päädyin jälkimmäiseen, ettei oikeasti kahden päivän työ valuisi ihan harakoille. Luultavasti olisi vielä käynyt niin, että olisin päässyt kotiin ja saanut tulla samantien takaisin. Vessahommien, suihkun ja lounaan kautta sain siirtyä synnytyssaliin. Tästä se alkaa, tajusin. Jännitti ihan vietävästi ja arvelin, että nyt tulee muuten lapsi vauhdilla maailmaan. Nyt pitää jo alkaa turvautumaan paperiseen synnytyskertomukseen, kun ei oma pää enää ymmärrä kellonajoista tuon taivaallista.

Kalvot puhkaistiin antibioottitipan jälkeen klo 12.30, jonka jälkeen alkoi lähes välittömästi tulemaan supistuksia. Aluksi pärjäilin niiden kanssa ihan mainiosti pelkän synnytyslaulun voimalla. Olin käyrillä, jotta nähtäisiin supistuksien määrä ja sikiön sykkeet. Kuten esikoistakin synnyttäessä, tälläkin kertaa sydänäänet laskivat supistusten aikana jonkin matkaa alle 100 lyöntiin minuutissa. Vaihdoin kylkeä vuoteella vähän väliä, että nähtäisiin muuttuuko tilanne miksikään. Ei muuttunut. Sydänäänilaskujen lisäksi vauvan sydänäänien perustaso oli liian korkea. Lääkäri kävi useaan otteeseen katsomassa käyrää ja hänelle on myös soiteltu synnytyskertomuksen mukaan tiuhaan tahtiin.

Klo 13.25 Vauvan päähän laitetaan spiraali, jotta sydänäänien seuraaminen on tarkempaa. Ensimmäinen spiraali ei ala piirtämään käyrää, toinen alkaa toimimaan oikein. Tämän laitto ei ollut erityisen viihtyisää, tuntui kuin supistus jäisi päälle lääkärin ronkkiessa. Önisen kuitenkin vielä synnytyslaulujani ja pärjäilen niiden avulla. Lapsen todetaan olevan avotarjonnassa eli tulossa otsa edellä ja kovin korkealla vielä tilanteeseen nähden. Minulta otetaan sektioverikokeet kaikenvaruiksi. Varoitin kätilöopiskelijaa siitä, että vasemman käteni suonet karkailevat - eipä uskonut muttei kyllä saanut vertakaan minusta ulos. Kerroin ensimmäisessä synnytyksessä mukana olleelta vanhemmalta kätilöltä terveisiä, että vasurin suonet eivät pysy hollilla vaikka hyvin näkyvätkin - meni harkkari vähän hämilleen.

Homma oli taas sängyssä pyörimistä kyljeltä toiselle, kävin kontallaankin asentohoidon nimissä, mutten viihtynyt niin yhtään. Jostain syystä en kuitenkaan ollut kontallani pitkään, en saa vaan kiinni miksen - oliko kyse omasta tukalasta olosta vai eikö asennosta ollut apua sydänäänilaskujen suhteen? Olin yleisellä tasolla suht hyväntuulinen, kuitenkin väsynyt jo ja turhautunut siitä ettei informaatio kulje ja hoitohenkilökunta vaihtuu koko ajan ja kaikilla on eri mielipide. Onneksi keskiviikon iltavuoron kätilö oli mukava tapaus, nuori ja napakka hyvällä huumorilla varustettu nainen jonka kanssa meillä toimi hyvin yhteen. Sama kätilö pyörähti esikoisen synnytyksessäkin mukana apuna. Hassu sattuma, että olin ollut hänen äitinsä entisessä firmassa töissä - tämän linkin olinkin saanut vahingossa selville jo esikoisen syntymän jälkeen. Iltavuorossa hänen kanssaan hääräsi myös jo aiemmin tutuksi tullut kandipoika.

Klo 14.10 lääkäri on tarkastanut ultralla ettei vauvalla ole mitään näkyvää ongelmaa. Mitään ei selviä ja nyt saankin luvan liikkua pois sängystä. Jumppapallo oli edellisessä synnytyksessä ystävä, kun sen kanssa vatkaamisen yhdisti synnytyslauluun. Supistukset tuntuivat napakoilta, mutta selviän vielä kuitenkin. Sitten saan päähäni ajatuksen ilokaasusta ja sen tuomasta helpotuksesta supistuksen huippuihin. Ajatus ei päästä otteestaan jatkuvasti napakoituvien supistuksien saatossa ja pyydänkin maskia hollille.

Klo 15.15 saan ilokaasumaskin pienimmällä annoksella, vähän tämän jälkeen siirryn takaisin sänkyyn ja saan vielä lämpöpussit alavatsalle ja alaselkään. Supistukset napakoituvat ja halutaan varmistua ovatko ne "oikeita supistuksia", laitetaan supistuksia mittaava anturi kohdunsuulle ja aloitetaan oksitosiini. Olin iloisessa valomerkkikännissä ilokaasun ansiosta ja puhuin sekavia hyväntuulisena.

Tässä on sellainen sumuinen pätkä välissä jonka aikaisista asioista en mene ollenkaan takuuseen. En saanut syödä tai juoda sektiovaaran vuoksi, minulle annettiin sen verran vettä, että huuleni kastuivat vaikka ilokaasu kuivasi suuta ihan mielettömästi. Antibiootti jouduttiin vaihtamaan toiseen, koska minulle oli noussut kuume jostain syystä. Jossain näillä tietämillä (kai?) vauvan päästä jouduttiin ottamaan verikokeita hänen hyvinvointinsa tarkastamiseksi. Se oli jotain ihan hirveää. Paikat eivät olleet 5cm enempää auki ja lääkäri joutui pitämään paikkoja vähän auki koetta ottaessaan. Minulla jäi supistus päälle ja vetelin ilokaasumaskiin kauheaa paniikkihengitystä saaden aivan hervottoman kännin päälle (ensin luulin saaneeni jonkun happimyrkytyksen ylihengityksen takia, mutta netistä selvisikin, että olin mahdottomassa ilokaasujurrissa). Jalat katosivat, äänet kaikuivat päässä, kädet eivät liikkuneet, silmät seisoivat päässä ja sitten meinasi vielä tajukin lähteä. Jos olet koskaan ollut ihan hirveässä kännissä ja ihan sammumispisteessä, niin tiedät mikä olo minulla oli fyysisesti, äänien kaikuminen loi epämiellyttävän psykedeelistä tunnelmaa tilanteeseen. Hyi. Verikokeitten otto meni mönkään, koska ilokaasu ei saisi olla tuossa tilanteessa päällä tuloksien vääristymisen vuoksi, joten sama homma käytiin läpi uudelleen ilman mitään kivunlievityksiä ja koski aivan perkeleesti. Paniikkia ei kuitenkaan näkynyt ulos päin vaan olin vain keskittynyt hönisemään synnytyslaulujani enkä juurikaan kiinnittänyt huomiota muihin kanssaolijoihin. Tilanteen mentyä ohi minulle alettiinkin hääräilemään epiduraalia, jonka laitto meni ihan pipariksi kun olin vieläkin tokkurassa ilokaasusta ja väsymyksestäkin sekaisin.

Klo 17.25 Epiduraali alkaa vaikuttamaan ja käytännössä katsoen sulan pöydällä kaikessa rentoudessani. Jalat katosivat johonkin ja olo oli vain taivaallisen kivuton ja rento. Käytännössä katsoen nukuin. Supistukset tuntuivat vain kaukaisena paineena, mutta sain levättyä niiltä todella hyvin. Oksitosiini oli päällä välillä, mutta jouduttiin kuitenkin sulkemaan kun vauvan sydänäänet alkoivat taas notkahtelemaan enemmän supistusten aikana.

18.25 Paikat olivat auenneet 5 sentistä 9 senttiin ihan salavarkain minun levätessäni ja lapsikin oli laskeutunut reilusti ja kääntynyt raivotarjotaan. Tässä vaiheessa huolaistiin helpotuksesta ihan porukalla

19.10 Paikat ovat täysin auki, epiduraali laitetaan kiinni ja saan istuma-asennossa
pudendaali-puudutteen. Saisin ponnistaa milloin vain sille tuntuu muttei kyllä yhtään tunnu siltä. Odottelen rauhassa ponnistamisen tarvetta.

20.28 Alan pikkuhiljaa ähkäilemään lasta eteenpäin kanavassa kyljellään maaten. Olen rauhallinen ja oikeastaan kivutonkin. Jännitän ponnistamista, kun siitä minulla ei hirveän pitkällistä kokemusta esikoisen syntymästä ole.

20.45 Päästään koeponnistuksen kautta tositoimiin ja kovan työn seurauksena 23 minuuttia myöhemmin klo 21.08 meille syntyy todella potra tyttö apgarpistein 9/10. Tukka kuulema hankasi vastaan synnytyskanavassa tullessa. Minusta tuntui, että perse repeää kyllä ihan justiinsa kun alettiin tekemään päätä ihan tosissaan. Selvisin kuitenkin yhdellä V-alkuisella kirosanalla ja ilman huutamista. Synnytyskertomuksessa lukee, että kauniisti synnyttää tytön maailmaan (ihan itkettää vieläkin..). Saan tytön syliini ja minä ja mieheni tirautamme molemmat muutaman kyynelen liikutuksesta ja toteamme tytön näyttävän ihan esikoiseltamme.

Istukka ja napanuora olivat siistit ja tulivat ulos sen enempiä ponnisteluja. Paikat repesivät jonkun verran -kätilö kuiskasi toiselle, että aika pahasti repesi, tätä ei ollut tarkoitettu minun kuultavakseni- ja niitä sitten kursittiin kokoon joku tovi. Iltavuoro vaihtuu yökätilöksi. Lapsi on sylissäni ja isänsä sylissä hyvävointisena. Käyn suihkussa huojumassa, tyttö pääsee rinnalle ja tällä kertaa myös minä pääsen käsiksi onnittelukahveihin. Sitten pääsenkin viettämään ensimmäisiä yhteisiä päiviämme synnytysosastolle.

Hyvin siis meni kaikenkaikkiaan vaikka välillä vähän olikin jännitystä tilanteissa ja ilokaasua nupissa. Ehdottomasti peukutan alatiesynnytykselle, koska nyt olen molemmat kokenut ja molemmista toipunut. Lapsen heti syliin saaminen on kaiken synnytyskivun arvoista, haavat ovat pienempiä ja toipuminen huomattavasti nopeampaa kaikin puolin. Hormonit hyrräävät ilmiselvästi kovemmin alatiesynnytyksen jälkeen ja olinkin aika itkuherkkä kotiutumisen jälkeen - hyvässä ja pahassa.

Nyt 1kk iässä tyttönen on tomera päälle viisikiloinen ja 55 senttinen.

Tämmöinen rypläytys tästä nyt tuli, kun kirjoitin tämän varmaan kymmenessä erässä. Kiitos ja anteeks!

torstai 20. helmikuuta 2014

Vanhan opettelua.

Missäs ne kasvikset, vedenjuonti ja hyvät rasvat ovat viime aikoina piileskelleet, mietin vaan. Ja minne se liikkuminen on unohtunut? Mä niin tarviisin jonkun perseellepotkijan ja pakottajan. Liian helppoa on jäädä sisälle ja nostella se muutama kerta kahvakuulaa - siis eihän sekään nyt turhaa missään nimessä ole. Pätkittäiset yöunet ja jatkuva kiire (se itseaiheutettu) alkavat pikkuhiljaa tuntumaan ja vaikuttamaan motivaatioon.

Olen myös unohtamassa, että minulla on edelleenkin lupa ottaa aikaa vain itselleni - tätä aion petrata sillä, että suuntaan huomenna suksikaupoille. Aion siis listiä monta kärpästä yhdellä humautuksella ja yhdistää liikunnan ja oman ajan. Jos ostaa monen sadan suksipaketin niin eihän sitä voi jättää käyttämättä? Aion myös polkea pihaan ladunpätkän V:lle, kun tuntuu tykkäävän hiihtämisestä - siis ovatko sukset avain myös äiti-tytär-aikaan, hetkinen vain minulle ja V:lle, tekisi ihan hyvää molemmille.

Paino ei ole laskenut viimeiseen viikkoon yhtään, mutta senttejä on lähtenyt vyötäröltä parikin, siis jotain on täytynyt tapahtua kiinteytymisen puolella. En viitsi vielä kuitenkaan tännä kirjata sen tarkempia tuloksia, odotellaanhan vaikka maaliskuun loppuun - sitten voi olla vaikka jotain kerrottavaakin, toivottavasti myös tavoitehousuosastolta.

Näillä pohdinnoilla, jotka jättäisivät hienoja paikkoja uuden vuoden lupauksille jos olisi sitä aikaa vuodesta (tosin minähän en tee sellaisia, se on itsensä huijaamista tällä itsekurilla) painelen juomaan vielä kolmannen kupin aamukahvia, jättituopin vettä ja etsimään jotain syötäväksi kelpaavaa aamupalan tynkää, ehkä lesehiutaleita ja maustamatonta jogurttia mehukeitolla. Kiitos ja hei!

sunnuntai 16. helmikuuta 2014

Suorituspaniikki!

Ei hyvää päivää mitä vötkistelyä tämä elämä on taas ollut. Toisaalta on ollut koko ajan kiirettä ja menoa ja sitten kun ei ole, niin eipä kyllä saa mitään aikaan. Eilen lojuin tuntikaupalla sohvalla katsomassa Bonesia. Siivosin toki tavarat järjestykseen ja imuroin, mutta muutapa en sitten saanutkaan aikaiseksi. Ei lenkkiä, ei lapsia pihalle. Kiukutti ihan itseäkin. Jännitän kotiin yksin jäämistä ja sitä saanko pidettyä kotia enää mitenkään pystyssä ja sitä tuleeko ikinä lähdettyä muksujen kanssa ulos, kun jo pelkkä pukeminen on tunnin projekti. Eikö nyt saisi vain odottaa kevääseen?
Toisaalta soimaan itseäni kai turhaan. Olen kahden pienen lapsen äiti, saan olla väsynyt, eikä minun ole mikään pakko olla siivoamassa koko ajan leluja lattialta tai mitään muutakaan, kun huushollin peruskunto on kuitenkin siisti. Tästä asiasta keskusteltiin mlt-hoitajan kanssa ja tultiin tulokseen, että ei minun kenenkään muun asettamien tavoitteiden vuoksi tarvitse tehdä mitään muuta kuin pitää lapset hengissä ja ruoassa ja puhtaissa vaipoissa. Onko aina pakko olla suorittamassa? Vastaan, että minun luonteenlaadullani on. Paha tapa josta koitan päästä eroon. Minun pitäisi oppia lojumaan enemmänkin eikä pakolla siivota, jumpata, lenkkeillä, lähteä pihalle siksi kun hyvä äiti nyt vaan tekee niin.. Nyt ollaan siinä pisteessä minkä ylittämisen seurauksena esikoisen odotuksen jälkeen katosin sumuun, suorittamiskeskeiseen äitiyteen ja jotenkin onnistuin hukkaamaan myös tunteeni kaikkia kohtaan. Vastahan olen toipunut kaikesta tuosta. Nyt pitää pitää päänsä kylmänä ja opetella lojumaan jos sille tuntuu - en saa hukata itseäni taas, viime kesänä näin että sen vuoksi on mahdollista romuttaa koko perhe. Vähän jopa pelottaa, mutta nyt on tärkeää etten ala suorittamaan MITÄÄN niin kovasti, että unohdan muun. Nyt pitää muistaa nauttia hetkistä, eikä stressata turhia. Pitääpä sanoa puolisollekkin, että pitää kädestä kiinni henkisesti etten unohda hänen olemassaoloaan.

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Ruokaa!!

Aivan järjetöntä tämä imetystouhu. Tai siis ylipäätään elämä kahden kakaran kanssa. Koko ajan on nälkä tai jano, koskaan ei ehdi syömään tai juomaan ja sitten kun lopulta jääkaapille asti suoriutuu, niin tarttuu varmasti siihen epäterveellisimpään vaihtoehtoon. Jääkaapissa velloo nyt kaikkea helppoa ja nopeaa syötävää, valmiiksi tehtyjä oikeita ruokia ja pullameininkejä kahvivieraita varten.

Näyn aika helposti unohtavan syömisen aamulla kokonaan ja sitten syön joskus vähän lounasajan jälkeen tuplasatsin jotain. Siinä vaiheessa verensokerit huitelevat jo niin matalalla, että voisin pyörtyä enempiä kyselemättä. Sitten olen taas montamonta tuntia syömättä ja illalla en mitään muuta teekkään kuin ravaan jääkaapilla - ja jos en pääse itse siellä imetykseltäni ravaamaan niin mies kantaa jotain mussutettavaa minulle hollille. Imettäessä iskee välitön hirveä jano vaikka päivän mittaan juonkin suht reilusti. Iltapalat menevät helposti liian suolaisiksi ja tuhdeiksi paloiksi, kuten eilen tortillapohjiin tehdyiksi pitsoiksi. Eipä aamulla vaaka ainakaan kiittele.

Kuulostaa siis tosi järkevälle ruokailulle. Hyi. Sormet sanoo taas soosoosoo ja kauppalistaan pitää lisätä kasvisartikkeleita ja pitää näppinsä erossa noista helpoista, nopeista, kahvivieraille tarkoitetuista mätöistä, kuten karjalanpiirakoista (mutkun ne on niin niin hyviä!). Kunhan tämä tässä asettuu niin pitää alkaa taas kiloklubiin merkkaamaan syömisiään jos joskus sen verran ehtisi koneella käymään (se synnytyskertomus roikkuu tuolla luonnoksissa jatkokirjoitelmana, kun sitä ehtii aina viisi minuuttia miettimään kerrallaan..).

Jotain rotia nyt tähän touhuun. Tänään sentään meinaan suunnata mummovierailun jälkeen vaunulenkille, kun on niin mainio keli ja vauvakin on jo totutettu ulkoilmaan.