maanantai 30. joulukuuta 2013

Mahhoo 35+5.



Odotuksen olemus.

Tällä hetkellä ei tuntuisi kärsivällisyys piisaavan tämän odottamisen suhteen. Joka toinen minuutti ehdin ajattelemaan, että nyt kun se syntyis, niin olispa hyvä. Teen ihan tietoisesti kaikenlaisia rasittavia juttuja, että saisin aikaiseksi supistuksia. Viikonloppuna vaihdeltiin vähän järjestystä ja siivosin ihan apinan raivolla. Äsken tultiin ravakalta lenkiltä. Kohta voisin vähän nylkätä noita jalan kohtu-pisteitä.

On yhteensä tietenkin useita asioita mitkä lyhentävät kärsivällisyyttäni tässä asiassa, mutta tässä ne ensimmäisenä mieleen juolahtavat:

- Haluan jo nyytin syliin ja alkaa opettelemaan elämää nelihenkisenä perheenä.
- En halua synnyttää mitään jättivauvaa (tämä perustuu kahden viikon takaiseen 3kg painoarvioon).
- En halua käynnistettyä synnytystä.
- Haluan oman kroppani takaisin ja pystyä taas liikkumaan, olemaan ja elämään normaalisti.

Olen laittanut käytännössä katsoen kaiken valmiiksi ajatellen sekä laitokselle lähtöä, että kotiinpaluuta. Kassit ja nyssäkät on pakattu minulle ja molemmille lapsille. Vauvan sänky on pedattu ja muut vekottimet etsitty valmiusasemiin. Mies keittelee tuttipullot/tutit ja asentaa turvakaukalon autoon sillä aikaa, kun minä olen laitoksella käärön kanssa. Vain vauva puuttuu.



maanantai 23. joulukuuta 2013

Hirveästi kaikkea.

Viimeinen reilu viikko on pitänyt sisällään niin paljon kilometrejä, lahjoja, joulua, vauvahuolia, unettomuutta ja uneliaisuutta, että olo on tällä hetkellä rauhan laskeuduttua jopa melko euforinen vaikka ulkona on pimeää kuin säkissä, märkää kuin syksyllä ja liukasta kuin luistinradalla. Eilisen rauhoittumisen jälkeen olen nukkunut hirveän pitkät yöunet ja tussutellut tämän aamun karvatossuissa katsellen lastenohjelmia. Ihanaa!

En edes halua tietää kuinka paljon rapea ranskalaisemme on kerännyt kilometrejä mittariinsa viikon takaisen lauantain jälkeen. En jaksa ajatella kuinka monen sadan euron lahjukset ovat kulkeneet käsieni kautta minun toimiessani suvun välisenä logistiikkakeskuksena ja pyörittäessäni Avonin purkkishowta. En halua ajatella miten pahalta minusta tuntuisi jos kaikki olisi mennyt niin huonosti kuin olisi voinut mennä raskauden suhteen, reväytin nivuseni liukastuessa muttei siitä koitunut sen pidempää vaivaa, sikiön aivovirtaukset vaikuttivat liian vilkkaille joka kuitenkin johtui vain reippaasta liikkumisesta ultraushetkellä - vaati kuitenkin kontrollikäynnin, kuulin syntymäpainoarvioksi 7kiloa, mutta onneksi oli vikaa korvissa. En halua tietää miten ihmiset jotka siivoavat joka paikan lattiasta kattoon ja tekevät kaikki ruoat itse jaksavat enää aattona tehdä mitään muuta kuin nukkua.

Meillä on otettu pääsääntöisesti rennosti jouluvalmistelujen suhteen. Pikkaisen parempi perussiivous, ruoat aikalailla valmiina (kinkku tehdään itse ja muuta meillä ei niin kovin syödäkkään), painetta pois aattopäivältä tuomalla kuusi tupaan pari päivää etuajassa. Muu perheeni on vanhempieni luona viettämässä perinteistä, me käymme siellä joulupäivänä viettämässä aikaa. Nyt ei vaan riitä voimat tekemään muille kuin itselle, sosiaalisuuspojot on kulutettu menneen viikon aikana, olen jo väsynyt ja kipeä raskaudenkin vuoksi ja nukun yöni mieluiten omassa sängyssäni. Ihana lötköilypötköilyjoulu kotona mussujen kanssa glögiä maistellen ja lahjoja rapistellen, mukava kuitenkin nähdä perhettäkin joulupäivän merkeissä.

Uhmis on täynnä odotusta. Se vainuaa meistä sen pienen joulustressin sirkaman ja täyttyy odotuksella. niitä rapisevia pusseja siirtyy peräkontista toiseen, järjetön lihamälli on laitettu uuniin ja kuuseen ripusteltu palloja, kaikkea ihmeellistä tapahtuu. Tämä odotus purkautuu malttamattomuutena, ratkutuksena ja kiukutteluna, onneksi hetkittäin saamme myös avuliaan ja iloisen lapsemme takaisin räyhähengen kourista ja saamme nauttia naurunrätkätyksestä, puheenpulputuksesta ja useista märistä suukoista.

Toivotan kaikille lukijoilleni ja satunnaisille tänne eksyjille mitä ihaninta ja rauhallisinta joulunaikaa!

perjantai 13. joulukuuta 2013

33+2 ja helvetillinen väsymyksen, närästyksen ja kiukutuksen kurimus.

Ei kiinnosta! En jaksa! Ei huvita! Ja puglutkin on suussa! Saatana.

Nyt varmaan pitäis vain malttaa nukkua ja kölliä, mutta mitenkähän sekään on mahdollista tuon tiiti-ipanan kanssa joka käyttää minua trampoliinina heti tilaisuuden tullen. Sitäpaitsi pitkällään ollessa se närästys pahenee merkittävästi ja kurkun valtaa sellainen kylmä tunne. Hirveästi olisi tekemättömiä asioita. Pitäisi koko ajan siivota, laittaa ruokaa, paketoida (tätä ei luojan kiitos voi edes tehdä taaperon läsnäollessa), pestä, lenkkeillä, touhuta ja tussuttaa. Empä viitsi. Kiukuttaakin niin saamaristi kaikki. Muistelen tunnistavani tämän tunteen esikoisen odotusajoilta, mutta en yhtään muista tuliko se jotenkin tiestyssä vaiheessa ennen synnytystä ja seurasiko tätä vielä joku puhdikkaampi kausi. Toivotaan, vielä olisi tekemättömiä asioita vaikka millä mitalla, siis sellaisia ihan oikeita ja tarpeellisiakin.

tiistai 3. joulukuuta 2013

Pitäis ja pitäis.

Voi rähmäkäpälä ja muut vetkuttimet. Miten ihminen voikin keksiä sen tuhat tekosyytä miksei voi liikkua ja miksi ei ehdi syömään kunnolla? Täällä on tapahtunut mahdoton repsahdus. Pitkääkin pitempi syksy ja siihen ajoittunut kivulias kohdunkasvukausi veivät inspiraation kävelystä kokonaan ja nyt sitä ei näy enää missään. Kahvipöydässkäin käy sellainen trafiikki ettei tule paljoa mietittyä mitä suuaukostaan sisään työntää. Selittelen itselleni: Aloitan sitten taas kuntoilun ja kunnolla syömisen kun vauva syntyy. Sitten ostan ne suksetkin joita olen ostanut jo kolme vuotta. Eihän noita kiloja nyt edelleenkään ole mitenkään räjähdysmäisesti tullut, mutta aika tammikuun loppuun (pahimmillaan helmikuun puoleenväliin) on vielä pitkä ja siinä ehtii kerätä kilon jos toisenkin. Nyt pitäisi terästäytyä ja todenteolla, kun vain saisi aikaiseksi. Ei niitä kiloja raskauden jälkeenkään ihan huvikseen pudottele. Vaaka on ollut sisätiloissa, mutta siinä ei ole tullut nyt hönnättyä koko aikaa. Turhautuisin vain, ei siitä mitään inspiraatiota kumpua sen enempää kuin ennenkään. Turvotukset ottavat valtaa ja nostavat osaltaan kyllä painoa jonkunverran, mutta ei nyt silti tarvitsisi elää kuin sika ruiskukkahalmeessa. Pöh.

torstai 21. marraskuuta 2013

Pakollinen mahapäivitys ja pari muuta snapshottia.

Mynttinen 30+1.
Neiti 2,5v poseeraa.
Täällä meidän aamupuurot ja -kahvit keiteltiin 78h kestäneen sähköttömyyden aikana.

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Kaikki tiet vievat Roomaan.

Minulla on nuoresta tytöstä asti ollut taipumusta etiäisten näkemiseen - välillä vahvemmin, välillä heikommin. Muutenkin "minusta tuntuu"-fiilikset pitävät tosi usein paikkansa ihan ihmeellisissäkin asioissa. Suvussamme on molemmilla puolin taipumuksia jonkinsortin "kykyihin", verenseisauttajasta unennäkijöihin, taikavarvun käyttäjistä etiäiskykyisiin.

Tämä voi olla nyt ihan huuhaa-hömppää monen mielestä, mutta itseä jo pikkaisen jännittää. Olen useassa yhteydessä maininnut raskausviikot 34 ja 36 ja sellaisilla viikoilla syntyvät ennenaikaiset lapset. En ole laskenut milloin mulle itselleni koettaa kyseiset viikot. Näin myös jokunen yö sitten unen joissa synnytin 2500g painavan lapsen ennenaikaisena, mutta viikot jäivät pimentoon enkä niitäkään sitten valveillaollessa tutkinut. Toissayönä yönä valvoessani pohdin liputuspäiviä tai muita tärkeitä päiviä (V syntyi Eurooppapäivänä). Lasketusta seuraava olisi Runebergin päivä 5.2. ja lasketusta ensimmäinen edeltävä -ei-liputus, mutta hohdokkaampi päivä- joka tuli mieleen oli Uuden vuoden päivä.

Hassu juttu, että tässä eilen ynnäillessäni asioita yhteen totesin ensin vau.fi:n mukaan painoarvion olevan raskausviikolla 36. n. 2500g. Sen jälkeen totesin, että 36+0 raskausviikko koittaa 1.1.2014. Pitäisköhän lähtee synnytyssairaalan suunnille ilotulitusta katselemaan? Jännityksellä odotan, että mitä tuolloin tapahtuu, en usko tämän tulleen tyhjästä.

perjantai 8. marraskuuta 2013

Jokainen lause jää ke...

..sken. Näin laulaa Maj Karman Kauniit Kuvat. Siis aivan uskomaton raskausdementia päällä. En muista mitään viimeisestä kahdesta viikosta, lauseet todellakin jäävät kesken, jätän tavaroita kaikkialle ja unohtelen hoitaa asioita, en osaa edes kirjoittaa näppäimistöllä sujuvasti normaaleja lauseita, kun ajatus katoaa kesken kirjoittelun. Ihan kauheaa, kun on ihan toistaitoinen.

Muuten on mennyt ihan mukavasti, kivut ovat ehkä hivenen hellittäneet pahimmista hetkistä, mutta kyllä vaan vieläkin jaksaa lanteiden seudulle koskea jatkuvasti. Eilen sain jopa itseni pienen pienelle kävelylle kylälle eikä hitaan tahdin ansiosta alkanut vatsaakaan kiristämään/vihlomaan. Olipa ihanaa kävellä, pitäiskö ottaa ihan tavaksi? Olen vain lehmääntynyt tänne sisätiloihin vähän liian antaumuksella, tulisi varmaan enemmän käveltyä kaverin kanssa, mutta meinaa nuo vierailijat olla aika harvassa täällä metsässä.

Mies voisi taas tuon vaa'an nakata johonkin piiloon, kun on mennyt puntarointi joka-aamuiseksi. Paino on nyt pari päivää ollut koholla, kun olen myöhäksi venyneellä iltaruoalla mussuttanut pitkästä aikaa riisiä. Rakas kroppa, kun sä olet niin herkkä turvotukselle, johtui se sitten mistä tahansa.

Otin lääkärin ohjeistuksesta vaarin ja pidän sokerimittauspäivän vaikkapa kerran viikkoon. Ei kai se huonoakaan tee ja tuleepa mittariakin käytettyä. Tämän aamun paastoarvo oli 4.6, eli ei näyttäisi kimpoilevan kaikista arveluista huolimatta.

Sikahyvänä ideana keksin tänään, että pers ei puudu koneella ollessa kun nappaa koneen syliin ja siirtyy sohvalle. Pitää alkaa kirjoittelemaan Avonin purkkilaskut, niin parempi, että pers kestää.

tiistai 5. marraskuuta 2013

RV 27+6 ja megamutanttininjakilpikonnafukushimavauva.

Kävimpä siellä synnytystapa-arviossa. Tai sinne olin omasta mielestäni menossa. Kyseessä olikin vain lapsen kokokontrolli ja viime viikkoisista kohdunkasvun hiipumistuloksista huolimatta lapsen painoarvio oli useita satoja grammoja yläkanttiin viikkoihin verraten (1510g, vastaa n. rv 30-31). Nuori naislääkäri ja nelissäkymmenin oleva kätilönainen -molemmat vähän paremmantuntuisia ihmisiä- nyt sitten päättivät, että minulla täytyy olla raskausdiabetes kokeen tuloksista huolimatta tai sitten sikiön suuren kasvun täytyy johtua lihavuudestani. Painoon on tullut ensimmäisen neuvolan jälkeen plussaa 50 gramman verran ja enää ei oikeastaan tarvitsisi tulla. Ei laihduttamaankaan käsketä, mutta diabeetikon ruokavalio voisi olla hyvä vaihtoehto ja sokereiden tarkkailu kotona, kun kerran vehje sitä varten on olemassa. Tällä hetkellä se ei siis riitä, että syön normaalia terveellistä kotiruokaa kasviksilla, vaan tässä pitäisi pistää ihan kovat piippuun ruokailun suhteen. Epäilivät, että minulla on ollut jo edellisessä raskaudessa raskausdiabetes, kun kerran lapsi oli syntyessään (41+3) 4385 gramman painoinen ja rasituskoetta ei tehty kuin kerran keskiraskaudessa ja silloin tulokset olivat nykyisen tapaan mainiot. Nykyäänhän V ei keiku ainakaan millään yläkäyrillä, vaan on tuommoinen pikkutsirpula sekä painon, että pituuden suhteen. Nyt sitten sainkin seuraavan painokontorolliajan (äidin vai sikiön??) joulukuulle ja vielä sen jälkeen pidetään synnytystapa-arvio ellei synnytystä päätetä käynnistää sikiön suuren koon vuoksi. Sikiön suuri koko ei voi olla geeneistä riippuvainen vaan ehdottomasti itseaiheutettua. "Eihän se niitä geenejä aina katso. Minunkin, sirorakenteisen ihmisen neljäs lapsi oli 4700g syntyessään vaikken ollutkaan lihava." sanoi se kätilö. Meinasin sanoa kauniista, että syöppä vaikka se luiseva perseesi seuraavaksi. Jäi ärsyttämään. Onneksi auto sentään meni katsastuksesta läpi ja V pysyi kerhokuvassa kiltisti, ettei päivä mennyt ihan kokonaan poskelleen.

perjantai 1. marraskuuta 2013

Yksi suuri efelantti...

Kävely alkaa todellakin olemaan pikkuhiljaa aika poissuljettu asia. Varmaan voisi sellaisilla pienillä köpöttelylenkeillä käydä, mutta vauhtia ei uskalla pitää näköjään päällä lainkaan tai voikin sitten ihan vapaasti olla kipeä joka paikasta.

Eilen vein auton huoltoon kaupunkiin ja läksin itse jalkamiehenä aikaa tappamaan. Keskustaan on korjaamolta parisen kilometrin kävelymatka ja sen taittamisessa meni KOLME VARTTIA, kun piti pysähdellä tien varteen vatsaa pitelemään - siis aivan hirveää pistävää kipua ja kiristystä oikealla puolen vatsaa lantioluusta ylöspäin. Kävelyn seurauksena päälle lävähtikin pitemmän puoleinen harkkarisupistus, jonka vuoksi koko maha oli ihan kireä pallo. Vähän kahvia ja kävelyt puoleen matkaan takaisin päin ja sitten pääsin autokyydillä jatkamaan matkaa. Kipua riittikin sitten alavatsassa ja häpyliitoksessa koko illalle ja kaverien kanssa suoritetun iltakahvittelun jälkeen alkoi vielä supistellakkin jo vähän kipeästikkin. Onneksi loppuivat yön aikaan. Nyt jäljellä on tosi arkana oleva alavatsa ja kömpeä olemus, kun joka paikka on jotenkin jäykkänä ja kipeänä.

Pitääköhän mun hiipiä johonkin raskausvyökauppaan? Auttaisikohan se? Voisi edes pikkuisen yrittää kävellä jos se helpottaisi tuota mahan elämää. Tietysti vatsalihaksisto on venyneessä tilassa ja sektioarven (pystyviilto) kohdalta rikkikin, joten tätähän olisi pitänyt osata odottaa. Ärsyttää silti vähän. Voihan se myös olla, että jätän kuntoilut sitten kevättalvelle ja aloitan silloin uudelle innolla, en kuitenkaan tahtoisi olla mikään rampa sisäluikku koko loppuraskauttani.

Maha 27+0
Muutenhan kuulumiset raskauden suhteen olivat varsin mukavia neuvolakäynnillä muuten paitsi kohdunpohjankorkeuden mittaamisen osalta. Liian pieni mitta! Tällä mahalla? Onneksi ensi viikolla on aika KYS:lle synnytystapa-arvioon, niin josko nuo siellä tekisivät jotain painoarviota lapsesta ja ultraisivat muutenkin hyvin, ettei tarvitsisi murehtia.

Sokerirasituskokeenkin tulokset sain ja yllätyin iloisesti. Paasto 4.3 (5.3), 1h 7.0 (10,0), 2h 4.3 (8,6). Suluissa sallitun maksimi. Eli hyvin paukkuu paitsi liikkumisen ja kohdunkasvun osalta ja senkin kohdalla luotan väärään hälytykseen.

tiistai 29. lokakuuta 2013

Hormonit, ne hormonit.

Kolmas raskauskolmannes saapuikin luokseni oikealla henkisellä rytinällä. Pienikin mielenpahoittaminen itkettää, kaikki vähän ärsyttää, rakkaus tulee hirveissä puuskissa jotka oikein pyörryttävät. Viime yö meni taas valvoessa ja murehtiessa. Niveliä särkee, kun liitoksia löystyttävä hormoni tekee töitään ilmeisesti vähän muuallakin kuin lationseudulla.

Huhhh. Mitähän tästä loppuajasta oikein tulee jos nyt jo tunteet ovat silkkaa mylläkkää ja väsymystaso huikea. Vähemmästäkin tulen olemaan kiukukas, kun koko ajan kolottaa johonkin, jos muualle ei koske niin päätä kyllä muistaa särkeä jatkuvasti.

Viikonloppuna koetin kävellä pitkästä aikaa, eipä tullut mitään. Olen hitaampi kuin 100v mummo, kun mahan sivuja vetelee niin vietävästi ja kipeästi. Ruokahalu on kyllä ennallaan eli olenkohan kohta syöttösian kokoinen?

Sori, tuli valitusvirsi.

torstai 24. lokakuuta 2013

Voihan keittiönsiivousvalitus.

Tämä on kyllä nyt ihan hiien ikävä olotila. Halu olisi hirveä siivoilla keittiön kaapistoja, mutta mitenkäs siivoat kun ylös ei saa kiivetä ja alas ei pääsee -tai jos pääsee niin ei pääse takaisin ylös. Tai jos kumartumalla koittaa jotain tehdä niin yrjöt tulee luultavasti väistämättä suuhun. Eilen siivosin osan alakaapeista ja oli kyllä sellaista konttailua ja ähkimistä ja puhkimista, että huhhuh. Mies arveli ettei tällä mahalla enää tarvitsisi uuniakaan kuulema jynssätä, olikin se kyllä aika hankalaa. Onneksi ei ole jäljellä kuin yksi alakaappi ja sitten voin siirtyä pöytätasojen ja seinien siivoukseen. Yläkaapit saa kiipeillä ukonkutale. Jätän hänelle myös suosiolla ikkunanpesun keittiöstä, koska se vaatii aikamoisia akrobatiasuoritteita ikkunan edessä sijaitsevan pöytätason -joka ei muuten ole tukevimmasta päästä- vuoksi. Ehkä myös jääkaapin pesu on miehelle sopivaa pikkupuuhastelua?

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

BlaBlaBla.

Nyt täytyy kyllä heti tunnustaa, että tästä tulee mitä luultavimmin mitä päämäärättömin, sisällöttömin ja typerin postaus ikinä! Ei ole tapahtunut yhtään mitään mistä voisin kirjoittaa ja en taas viitsisi kertoa miten aion ruveta liikkumaan paremmin ja syömään kuin peipponen. Elämä on vellonut viimeiset pari viikkoa jossain parisuhdenotkahduksesta selviämisen hyvässä tuulessa ja hirveän tomerissa merkeissä muutenkin. Olen siivonnut ja järjestellyt ja pyykännyt vauvanvaatteita, joita muuten on ihan hirveästi. Piha on asennetto talviteloille ja nyt vuorostaan pelehditään autojen huoltamisten ja katsastusten merkeissä. Siis arkea, arkea.

Pikku-V on oppinut puhumaan omalla tavallaan tosi hienosti viimeisen parin kuukauden aikaan. Tulee välillä kolmesanaisiakin lauseita. Sanat kuitenkin ovat kehitetty tosi pitkälti j- ja v- kirjaimien varaan. Mutta jos me ymmärrämme, niin eikös se riitä? Kyllä ne sanat sieltä joskus oikeinkin alkavat tulemaan. Hassua, että sanat jotka tulevat taatusti oikein ovat se kyseenalainen v-sana ja kalja. Äitini totesi, että ei ole vaihtunut laitoksella ainakaan juttujensa puolesta - itsehän olen ollut pentuna aikamoinen sopimattomien laukoja.

Masukki on kasvanut ihan valtavasti pienessä hetkessä ja tuntuu nykyään jo niin kireältä ja kimottavalta. Teen kuitenkin mitä pystyn ja sitten lepäilen illasta. Ei minusta kyllä enää töihin olisi, kun se viheraluetyö on ihan oikeasti rankkaa duunia ainakin kun lehtipuhalluksiin asti päästään. Pelkkä kävelykin kiristää liitoksia jo niin paljon, että hankalaa olisi töitä tehdä koko ajan kävellen, tahdissa kun kuitenkin pitäisi pysyä.

Raskaus on muuten edennyt odotetusti. Nivuset kipeilee, selkä kärttyilee, yöunet pätkii myntin nujutessa ja ruokahalu on varsin hyvä (en kuitenkaan mussuta edelleenkään mitenkään yli). Maitohimo on kasvanut valtaviin mittoihin ja voisinkin kiilata rasvatonta maitoa helposti yli litran päivään. Viime raskaudessa himoitsin piimää, nyt maitoa. Kroppa kaiketi kertoo, että vauva tarvitsee rakennusaineita ja huutaa siksi maitoa. Painosta ei ole mitään hajua, kun käskin miestä takavarikoimaan vaa'an minulta ettei jatku se painosta stressaaminen. Järkevällä syönnillä nousee mitä nousee tai on nousematta, ihan sama kunhan ei kympeistä puhuta. Kyllä sen sieltä taas alas ehtii hilomaan kunhan ei ole enää pieniin päin.

Pään osalta on todella hyvä boogie päällä. Yhdessä psykologin kanssa tuumattiinkin, että käyntejäni harvennetaan kerran kahteen viikkoon. Olen jo niin hyvin toipunut ettei joka kerralle riitä mitenkään puitavaa. Voihan tämä takapakkiakin ottaa, mutta nyt näyttää ja tuntuu perin mainiolta. Mieskin antoi positiivista palautetta nykyisestä kyvystäni hallita kiukunpuuskia. Itse olen huomannut stressipuolella huomattavaa eroa entiseen ja paluun vielä sitä edempään entiseen. Ihanan pehmeän lälly olo, kun vaan tuntuu niin hyvälle eikä hierrä.

Kuten alussa uumoilinkin, niin mitään järkeähän tähän ei tullut, mutta ompahan nyt sitten kirjoitettu edes jotain liirumlaarumia. Akka lähtee nyt vetämään lisää kahvia naamaan etti vaan voisi tänäänkään elää ilman närästystä ja rupeaa elättelemään toiveita kuivemmasta hetkestä, että pääsisi pitkästä aikaa koittamaan kärsiikö mahan puolesta kävellä minkään vertaa. Kiitos hei!

maanantai 14. lokakuuta 2013

Laiskuuden huippu --> Laiskuuden loppu.

Alkoi tuntumaan ettei liian moneen viikkoon ole tehnyt mitään "oikeaa" (kuka senkin määrittelee?). Päivät ovat kadonneet kuin tuhkana tuuleen, enkä ole saanut mitään aikaiseksi normaalien kotihommien ja kyläluutimisen lisäksi. Tähänhän on tultava loppu!

Eilen oltiin vanhempien luona pihansiivousapuna ja saatiin melkein koko pihan lehdet kärrättyä pois nurmikoilta, plantaasia kuitenkin piisaa ja yksi kaksvee vahdittavana lisää hommaa kummasti. Heitin lehtipuhaltimen selkään useitten viikkojen jälkeen ensimmäistä kertaa ja tuntui, että sitä sujahti koneen muottiin kuin nahkoihinsa. Lihasmuisti teki tehtävänsä ja lehdet saivat kyytiä ammattimaisella otteella.

Eilisen "rehkimisen" myötä sain jonkun virtapiikin tuotua myös tänne kotiin. Talvenalussiivous on siis homman nimi. Kissamme siirtyi ajasta ikuisuuteen talvella, mutta karvaa tuntuu vieläkin leijuvan huushullin eri nurkkapielissä aiheuttaen erityisestä puoliskolle oireita ja huonontaen huoneilmaa ihan yleisellä tasolla. Mikapä muukaan tähän auttaa kuin koko huushollin ripsuminen.  Tässä menneekin aikaa enemmänkin, kun en viitsi leväyttää koko mökkiä sekaisin kerralla vaan urakoin yhden kammarin kerrallaan ripsumalla, pyyhkimällä huonekalut, pesemällä verhot ja ikkunat normaalin lattiasiivouksen lisäksi. On kohta niin raikasta että! Eipähän tarvitse joulun alla alkaa miettimään mitään suursiivouksia sen erityisemmin, kun riehuu nyt vielä pienellä masulla koko huushollin puhtaaksi.

tiistai 1. lokakuuta 2013

Kipurajat.

Onkohan mitään järkeä lähteä vetämään jotain kipurajoja raskaudenaikaiselle painonnousulle jos tilanne on ollut tähän asti laskusuhdanteinen? Tuntuisi toisaalta järkevälle, mutta toisaalta uskon selviäväni vain järkevällä syömisellä. Paino saattaisi pysyä jopa paremmin aisoissa jos en esimerkiksi hyppäisi vaakalla joka päivä kauhistelemassa jonkun sadan gramman muutosta. Tällä hetkellähän tilanne on se, että painan sen viitisen kiloa vähemmän kuin raskaaksi tullessani ja viikkoja on jäljellä maksimissaan 19 (Mihin tää aika menee???). Työn jääminen pois kuvioista tietenkin muuttaa elämää todella paljon ja olenkin ollut rajusti vähemmän aktiivinen, mutta kun ei vaan jaksa joka päivä riehua pihalla tuntikaupalla kun siihen ei ole varsinaisesti tarvista. Liikuntahimotkin ovat flunssan ja väsymyksen vuoksi hetkellisesti vajonneet taas pohjalukemiin.

Sitä ruokavalion kuntoonsaamista peräänkuulutan edelleen, mutta tämä kotona oleilu on kuin myrkkyä. Järki onneksi puhuttelee minua sen verran etten aloita nyt mitään raejuusto-tonnikala-salaatti-ananas-kuuria, mutta missä menee se kultainen keskitie? Enhän toki nytkään mussuta ihan höpsönä jääkaapilla jotain, tuntuu vain olevan paha tapa hiipiä leipäpussille turhan usein ja tosiaan ravata niissä kahvipöydissä yhtenään. Myös kasvikset ovat jääneet lähes kokonaan pois ruokavaliosta, kun ei ole juurikaan mietitty miten syödään. se on kumma, miten siihen lajiin pitää keskittyä koko ajan tai herpaantuu.

Olen mielessäni jäänyt koukkuun laihduttamisen suhteen. Koko ajan haaveilen ajasta jolloin jaksan ja saan taas treenata kuin apina ja oikeasti katsoa syömisieni perään ja hypätä siinä vaa'alla lukemassa laskusuhdanteisia lukemia. Haaveilen M-koon lyhyistä mekoista ja pienemmistä ja paremmin istuvista farkuista kuin mitä minulla on koskaan ollut. Haaveilen ensi kesästä oikeana hottiksena, mutta pelkään polttavani itseni karrelle sillä etten vauvan synnyttyä jaksakkaan treenata ja laihduttaa ja lösähdän uudelleen tai vaihtoehtoisesti alan taas suorittamaan laihduttamista ja unohdan kaiken muun elämästäni. Näitä varmaan on turha etukäteen miettiä ja stressata, mutta minkäs sitä päälleen mahtaa.

Viikonloppuna oltiin kaveripariskunnan hääjuhlassa, kauniissa perinteisessä juhlassa. Juhlaan olin varustautunut hommaamalla käyttämättömälle rokkimekolleni kavennuksen tuttavalta. Ostin melkon reilu vuosi sitten ja sehän oli aivan valtavan paljon liian suuri minulle sitä koitettaessa. Onneksi ammattitaitoinen kaventaja löytyi läheltä ja pääsin käyttämään Polkadot-ihanuuttani. Sain kehuja lookistani useampaankin otteeseen, olin itsekkin perin tyytyväinen kokonaisuuteen. Ihmiset tosin luulivat minua vain pulleaksi vatsan kohdalta, kun tuollainen mekko peittää raskauden alleen todella hyvin; jopa ihmiset jotka eivät ole raskaana saavat tuollaisella mekolla raskausvatsan kaltaisen kumpareen. Hauskaa, että vielä näilläkin viikoilla voi olla salaraskaana ihan sujuvasti.

Rockababe, rv 22+3. 
Tukkaa ja meikkiä.
Juhlakynnet ja juomat.

torstai 26. syyskuuta 2013

Balanssi.

Eilinen psykologikäynti kantoi kaunista hedelmää, tasapainoa ja kokonaisuuden tunnetta. Olen jo useiden päivien ajan ollut paremmalla mielellä ja enemmän oman itseni oloinen, mutta eilisen käynnin jälkeen tunnuin jotenkin loksahtavan paikoilleni. Koko viikko on mennyt jokseenkin seuraavilla mielentiloilla. Olen kyennyt olemaan suorittamatta hulluna ja stressaamatta asioista, mutta kuitenkin löytänyt mielenkiinnon puuhastella kaikenlaista. Olen myös kyennyt pitkästä aikaa tuntemaan ja tunnistamaan tunteita sekoittamatta niitä toimintoihin. En ole enää mieleltäni se pleksikopissa pään ulkopuolella säilytettävä haamu, jonka varjona itse laahustan. Olen eheä, olen vakaa, olen aidosti iloinen, olen minä ja olen onnellinen siitä, että olen löytänyt itseni uudelleen.

En tietenkään voi alkaa leijumaan tämän hetken olotilalla liian korkealle, voinhan ensi viikolla olla taas ihan muissa maailmoissa. Nautin kuitenkin näistä hetkistä ja tästä tunteesta, että saan taas viettää aikaa itseni kanssa. Osaan olla pelkäämättä sitä mölliä joka olkapäilläni roikkui vielä jokin viikko sitten ja uskallan näin ollen jäädä oman pääni kanssa kaksin pelkäämättä liikaa miettimistä ja asioiden kohtaamista. Tärkäempänä pidän kuitenkin sitä, että olen seurassakin taas oma itseni, en vedä rävellysteatteria pystyyn esiripuksi enkä ole vaisu ja poissaoleva. Molemmat noista ovat kamalan raskaita ja väsyttäviä asioita jos viettää paljon aikaa seurassa ja tajuaa itsekkin olevansa jotain muuta kuin oma itsensä.

Toivon kaikille meille hyvää virettä näiden syksyistäkin syksyisempien päivien ohelle, pärjäillään.

tiistai 24. syyskuuta 2013

Harrastukset.

"Itsensä huijaaminen, itsensä etsiminen, itsensä kehittäminen, itsensä mollaaminen, jatkuva laihduttaminen, huono äiteily, elämässä eksyminen, stressaaminen."

Tällaisen listan löysin harrastusten kohdalta profiilistani. Olempa ollutkin joko hirveän alakuloisella tai hirveän vitsikkäällä ja sarkastisella tuulella blogia luodessani. Jäin ihan itsekkin sanattomaksi tuon listan läpi luettuani. Ehkä itseni tuntien heitän peliin sen sarkasmi-kortin, mutta lienee puolet tuosta tottakin (eikös huonossakin huumorissa ole aina osa totuutta ainakin jos sitä viljelee itsestänsä?). Jopa nyt saisin itsestäni kaivettua iloluontoisemman harrastuskuvaelman. Pitääpä ottaa työn alle.

maanantai 23. syyskuuta 2013

Boogie!

Mieliala on kohonnut kohisten, ihana olo! Olen pitkästä aikaa kunnolla oma itseni. Viikon aikana olo on kohentunut huomattavasti, tähän vaikutti positiivisesti siskon luona kyläily viikko sitten viikonloppuna. Siellä en ole vellonut ongelmieni kanssa, niin siellä asia ei myöskään roiku katonrajassa raskaana pilvenä niinkuin paikoissa joissa olen päänvaivojeni kanssa elänyt. Perjantaisen psykologikäynnin jälkeenkin olen ollut huomattavasti huojentuneempi ja paremmalla tuulella kuin aikoihin, vaikka siellä heitettiinkin tapetille mahdollisuus kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Se, että päänvaivani saisi jonkin oikean nimen selittäisi niin monta elämässäni tapahtunutta asiaa ettei siitä voi olla muuta kuin helpottunut. Onhan se iso asia ja vakava sairaus, mutta hoidettavissa. Ja jos oirekuvaus pitää paikkansa, olen kantanut sitä mukanani tietämättäni ainakin kymmenisen vuotta ja tähänkin asti selvinnyt omin avuin, lääkitykseelle en siis lähtisi vieläkään ellei tilanne pahene akuutisti. Tämä on kuitenkin myöhempien aikojen murhe, saa nähdä mitä mielenterveyspuolen lääkäri on asiasta mieltä. Pystypäin aion kuitenkin tilanteen kohdata. Ihanalle tuntuu tämäkin, kun on saanut voimansa, rohkeutensa ja selkärankansa takaisin.

Hyvän boogien myötä olen todellakin tarttunut uudestaan liikunnansyrjään kiinni. Joka päivä minusta ei ole liikkumaan, kun maha menee niin tiukaksi aina suoritusten jälkeen jopa pariksi päiväksi ja lanteiden liitokset sekä nivuset kipeentyvät ihan törkeän helposti. Olen kuitenkin ottanut ravakan liikunnan ohjelmistoon kolmisen kertaa viikossa ja tuntuu niin hyvältä! Kahvakuula pitää käsilihakset kunnossa ja sauvakävelyillä ja crossarilla saan sykettä peliin. Kiva olisi olla ihan kokonaisvaltaisen hyvässä kunnossa synnytyksen jälkeen, niin tie ei nousisi pystyyn heti alkuunsa rapakunnon vuoksi.

Ruokavalio on todellakin hakusessa, kun tulee syötyä kotona ollessa vähän liikaa. En ole kuitenkaan vielä ottanut klubia avuksi vaan suhtaudun rennosti, en kuitenkaan porsastele hirveästi. Painoa on tullut parisen kiloa lisää sairasloman aikaan, mutta tästä osa lienee nesteitä ja pakko kai loppukesällä romahtaneen painon on kompensoitua johonkin "normaaliin" lukemaan sen jälkeen kun ruoka alkaa maistumaan uudelleen. Nyt olen kuitenkin jo saanut voimani takaisin, joten seuraava pykälä olisi se viitseliäisyyden opettelu syömisen tarkkailun suhteen. Kun vain muistaisi ne kasvikset ja sanoisi miehelle ettei tuo kaupasta vaaleaa leipää eikä tehdä mitään ultimate-herkkuja, niinkuin lauantaista peltipizzaa jota on jäljellä vielä nytkin.

Masumyntti 20+6

perjantai 20. syyskuuta 2013

Kuuhullu.

Muutama tunti unta pätkittäin sekavien unien saattelemana. Jos kääntäisi kylkeä, niin uni tulisi. Peitto pois, peitto päälle. Kipua kyljessä. Janottaa. En jaksa nousta. Puolisen tuntia unta ja sekavia unia. Taapero könyää viereen ja isänsä vie takaisin sänkyyn. Jos kääntäisi taas kylkeä. Ajatus toisen perään. Taas sitä kylkikipua, mikähän mulla on jumissa. Tekisi mieli mehua. Kännykällä facebookiin, on tullut viesti terapiatoverilta, sielunkumppanilta, ihmiseltä jota näemmä osaan ikävöidä. Kyljen kääntö ja peiton alle uuttuun. Kellon tarkastus 02.55. Vastaus fb-viestiin. Hetki aikaa selällään kyyneleet silmissä. Pakko nousta. Mehua ja tietokoneelle väsyttämään päätä kirjoittamisen muodossa. Ajatukset rullaa ihan hulluina, niinkuin ovat tehneet koko päivän syistä joita en ymmärrä. Kuukalenterin tarkastus. Täydenkuun yö. Siinä vastaus kaikkeen. Ärsyttää. Haluaisin nukkua, mutta kun ei niin ei. Ajatukset vetävät ihan hullua kieppiä. Ainahan nukun huonommin täysikuulla, mutta ei ennen kuitenkaan ole tarvinnut sängystä nousta. Onko heikennyt mentaalinen tila jotenkin kytkötkissä näihin muihin hulluustekijöihin?

perjantai 13. syyskuuta 2013

Lisää liikuntaa!

Nyt kun on kerran varmistettu, ettei missään ole mitään vikaa, niin voisin uudestaan koittaa päästä käsiksi liikunnallisen ihmisen elämäntapaan - siinähän se harrastuskin tulee samalla. Koko kesänhän olen ollut liikuntojen puolesta käytännössä kokonaan työpaikalla tapahtuneen rehkimisen helmoissa kiinni ja nyt kun sitä ei enää tapahdu, niin pitäisi varmaan pitää kuitenkin itsensä pelikunnossa. Eipähän sitten raskauden jälkeen tarvitse aloittaa pohjamudista tämän asian suhteen. Mitään liikuntasuunnitelmaa en sen enempiä aio väsäillä, pitää vaan löytää se mielenkiinto ja liikkumisen ilo uudelleen ja sitä kautta vakiuttaa tilanne.

Lajit joita ajattelin kannattaa ovat vanhat tutut kahvakuulalla hoidettu lihastreenaus, crosstrainerveivailu, kävely sauvoilla tai ilman tai vaunujen kanssa, pyöräilläkkin vielä ehtisin ennen luimia ja ilokseni muistin sen Youtube-pätkän "Kolmen mailin kävely jonkun naisen mukana"-sivuaskelhyppypotkuineen. Olisi tuolla myös tuo litteä vatsa, vahva selkä-dvd, mutta tähänastisten kokemusten perusteella sitä en vain saa jäämään ilolla mieleen. Noista lajeistahan suurinta osaa voin harrastaa raskauden loppuun asti, joskin ehkä tahtia pitää jossain vaiheessa hillitä. Mutta eikös pääasia ole, että tekee edes jotain?

Raskauden jälkeisestä liikunnasta mainitsen nyt sen verran, että JOS korkeammat voimat suovat ja itse olen siinä tilassa ja lapset helppoja ja isi pysyy lestissään, niin olen haaveillut kahdesta lajista normaalikuntoilujen lisäksi/sijalla, potkunyrkkeily ja jooga/pilates. Potkunyrkkeily voisi olla niin mun juttu, saisin aggreilla aina tarvittaessa ihan luvan perästä ja siinä olisi sellaista oikeaa tekemisen makua. Jooga ja pilates puolestaan ovat minulle melko vieraita juttuja. Jos haluan kehittää syvää lihaksistoani ja saada ryhtiäni paremmaksi samalla rentoutuen, niin kumpi on parempi? Nyt on siis aika kertoa mielipiteensä puolesta ja vastaan jos sellaisia on.

torstai 12. syyskuuta 2013

"Kuinka kuluu multa maanantai..."

Ja kaikki ne muut päivät? Alkaa olemaan lukkoonlyötyä, että mamma on nyt lopputyösuhteen ajan saikulla päävaivojen takia. Parasta se on näin, ainakin jos psykologi ja lääkärikin sen toteavat. Ei tähän konkurssiin kannata sitä työuupumusta lähteä enää uudestaan härkkäämään mukaan. En vain ymmärrä miten kulutan aikani tulevien neljän kuukauden ajan. Lukemishalut ovat kadonneet, ristikoista en pidä ja neuloa en osaa. Askartelukaan ei oikein ole mun juttu ja feississakaan ei oikein koko päiväänsä saa kulumaan mitenkään. Voi iskeä jossain välissä vähän tylsä elämä. Onneksi on olemassa kavereita pitkin lähiseutuja, sellaisiakin jotka eivät käy työssä. Ja ainahan voin ottaa pikamatkan vanhempien tilalle vaikka pihanharavointiin. Sitä ennen tosin pitäisi varmaan nylkätä oma pihamaansa.

Eilinen lääkärintutkimus soi minulle aikamoisen mielenrauhan. Kysymyksessä oli siis sisätutkimus sen varalta ettei kohdunsuulla olisi tapahtunut muutoksia. Ei ole, vaikka epäilinkin sitä kovasti. Eli normaali elämä, here i come. Mikään ei estä minua lenkkeilemästä tai vähän rehkimästä pihahommissa. Voisinkin kohta lähteä asentelemaan pihaa talviteloille, on jäänyt vähän hommat kesken tuolla pihoilla, kun on kesä ja syksy ollut sellaista myllerrystä ja väsymystä.

Rakenneultrassa kaikki oli mainiosti, terveenoloinen oletetusti tyttöpuolinen otus siellä pisti hanttiin päänmittoja otettaessa. Kaikki mitat täsmäsivät, la voisi olla oikeasti vaikka hivenen aiemminkin muttei sitä kuitenkaan lähdetty muuttamaan parin päivän vuoksi. Rauhallinen yksilö ainakin eilisen rankan päivän päätteeksi masussa tuntui olevan, mutta aikamoinen jääräpää, kun porautui vain piilompaan mitä hanakammin päätä koitettiin kuvata. Tämän perheen naisten remmiin soveltuva siis, on isi hädissään tällä menolla.

tiistai 10. syyskuuta 2013

Vähän paremmat fiilikset.

Sairasloman alettua sain ruokahaluni takaisin. Myös yöunet ovat löytyneet uudelleen ja päänsärky kaikonnut. Ilmeisen voimakas enimmäkseen työperäinen stressi siis kyseessä. Nyt iskee vain hirveä pöhö ja turvotus, kun moneen viikkoon ei ole oikein syönyt, niin maha on kyllä aivan totaalisen jumissa. Kuituja kehiin siis ja lesekuppi naaman eteen aamuisin, sillä selätin jumitukset alkuraskaudessa.

Nyt kun olen kerran löytänyt ruokahaluina takaisin, niin seuraavaksi pitää alkaa kunnolla katsomaan mitä syö. Tähän asti olen mussuttanut kotiruokaa, leipää ja jogurttia/mehukeittoja. Eli ei tässä ihan hirveästi fiilaamista edes olisi. Kasvisten määrää lisäämällä saisin ruokavaliostani oikeinkin mallikelpoisen. Harkitsen kiloklubin apuna käyttämistä, mutta toisaalta, eihän tästä nyt niuhottaa tarvitse ja kuitenkin tiedän käytännössä miten pitäisi syödä. Katsellaan innostunko klubittamaan urakalla.

Tänään on mlt-puolella hoitajakokous ja sen jälkeen joku soittaa sieltä minulle ja varaillaan jutusteluaika. Jännittää. Nyt kun en ole ehtinyt stressaamaan työstä, omat asiat ovat päässeet paremmin lipumaan mieleen. Tunnen ison kylmän möllin kiipeävän selkää pitkin ylös, en vain uskalla ottaa sitä yksin vastaan, siinä möllissä on koko elämäni käsittelemättömät asiat tuloillaan ja tiedän, ettei siitä langanpäitä löydy omin avuin, joilla vyyhtiä voisin alkaa purkamaan.

Huomenna minulla on välitarkastus neuvolalääkärillä. Jostain sain ajatuksen ja vähän asiaa totesinkin, että paikat ovat lähteneet pehmeämään ja aukeamaan. Näillä viikoilla (huomenna 20+0) ei todellakaan hyvä juttu, mutta lääkärissä viisastutaan tästäkin. Huomenna on myös rakenneultra, jota en juurikaan enää edes jännitä; mylläyksestä päätellen kyseessä on ihan terve tapaus!

Maailma ei siis enää ole niin musta kuin viime viikolla, mutta olen todennut osaavani sulkea itseni todellisen tilanteen ulkopuolelle ja puhua omista asioistani kuin vieraan ihmisen tunnetiloista. Romahdus vaanii nurkan takana ja voi tulla milloin minkä takia vain. Ehkä välillä on ihan hyväkin romahtaa, kunhan vaan ei ole lopullista.

torstai 5. syyskuuta 2013

J-ä-r-k-y-t-t-ä-v-ä-ä-!

Joulukuu 2011

Marraskuu 2011

Elokuu 2013, raskausviikko 18+3

Elokuu 2013
Ja sitä on vaan itse joku saatanan puusilmä, joka väittää ettei ole muuttunut pahimmista ajoista miksikään? Onkohan päässä pahastikkin vikaa??

Lomalla.

Lääkärin määräyksestä ensihätään 2,5 viikkoa sairauslomaa ja mielenterveyspuolelle juttelemaan. Siellä sitten katsotaan olenko kykenevä töihin vielä loppusyksystä tai tarvitsenko lääkitystä. Oman lääkärini ja minun mielestäni lääkitys lienee aiheeton, mutta eihän sillekkään mitään mahda jos mlt-puolen apulaisylilääkäri sen katsoo parhaaksi minulle. Nyt jo helpottaa hiukan, kun tietää, että työstressin saa hetkeksi nakata mielestään ja opetella vain elämään niinkuin muutkin normaalit kuolevaiset; siis syömään ja nukkumaan kuten ihmiset. Kuten arvelinkin ja neuvolassakin oli sanottu, painon ei olisi enää suotava laskea näin hallitsemattomasti kuin tähän asti. Pakkosyöttö päälle, lepoa ja mieleistä puuhaa kehiin. Näillä ohjeilla parempia päiviä kohti. Jos ensin saisin enimmän kuvotuksen katoamaan, niin sitten voisin koettaa ottaa kiloklubin ohjenuorat avuksi, että syöminen pysyisi riittävänä ja samalla edes sinnepäin järkiperäisenä.

keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Stressilomalle.

Nyt taitaisi olla aikalisän paikka, totesi neuvola täti kun oli kuunnellut minua viitisen minuuttia. Annoin tulla kaiken mikä mieltä on painanut ja mielialaa madaltanut viime aikoina: parisuhdeongelmat, työstressi, raskaus. En viime viikolla juurikaan syönyt tai nukkunut, jos söin niin oksensin, jos nukuin niin todella huonosti. Tällä viikolla en ole ollut ihan niin huonossa jamassa, mutta henkinen puoli flippaa koska vain. Neuvolassa ovat jo hivenen huolissaan painostakin joka laskee tai pysyy samassa, saisi kuulema jo näillä viikoilla nousta. Onneksi verenpaineet, hemoglobiini ja vauvan asiat olivat hyvin. Jos aamulla on huono elämä niin soittelen lääkärille heti, perjantaiksi minulle on varattu aika jokatapauksessa. Saan varautua varmaan parin viikon sairaslomaan, muutamiin verikokeisiin ja mielenterveyspuolen lähetteeseen. Tällä kertaa on vain pakko myöntää etten pärjää yksin. Romahdus ei ole kaukana.

sunnuntai 25. elokuuta 2013

"Mä en oo laihtunu yhtään" piippiippiip.

Joojoo ja höpöhöpö. Tässäpä eroa maaliskuun 2013 ja elokuun 2013 väliltä. Että loppuu se minunkin mussutus kun näitä kattelee, perzana.


torstai 22. elokuuta 2013

Syksy. My love.

Ihanaa, ilma raikastuu ja ehkä joskus alkaa vähän kuivaakkin. Ei enää ällön tunkkaisia kesäpäiviä vaan ihanan viileää syksyisempää ilmaa. Olen mitä ehdottomimmin syksyihmisiä ihan vaan sen vuoksi, kun luonto tekee niin järjettömän muutoksen kesäasusta riisuutuessaan. Luonto on jotenkin huumavimmillaan keväällä ja syksyllä, onhan talvessa ja kesässäkin puolensa, mutta olen välikausi-ihminen.

Saapuvan syksyn myötä olen saamassa varmaankin myös intoni liikkumiseen takaisin. Tällä viikolla on jo kuitenkin takana yksi lenkki ja yksi crossitreeni pitkän liikkumattomuuden (mitä nyt töissä liikun kaikki päivät ja koko ajan) jälkeen. Lenkille meinasin kuolla, kun miehen kanssa kriiseiltiin koko matka ja sain jonkun hengenahdistuksen, mutta äskeinen crossitreeni sai taas hyvän mielen hyrräämään. Josko sitä taas alkaa jaksamaan erilailla, kun ei tarvitse viimeisiä voimiaan myöten kuluttaa itseään helteessä työskennellen.

Meillä on kriiseilty nykyään tiuhaan tahtiin, joka vaikuttaa syömisiini ihan valtavasti. Ruoka ei vaan maistu tunti-, mahdollisesti päiväkausiin ja sitten nälän iskiessä saatan sortua kaikkeen sopimattomaan. Paino on edelleen ollut laskusuhdanteinen ja tästä varmaan saankin keppiä seuraavassa neuvolassa. Mutta minkäs teet jos ei vaan maistu ja aina syömisen jälkeen jää sressipallo kurkkuun pyörimään. Ajattelinkin, että jos koettaisin työntää stressaamiseen käyttämäni voimavarat vaikka tuohon syysliikuntaan, ehkä samalla aukeaisi parit tunnelukot.

Raskaus etenee muuten kaiketi ihan oikean ja esikoisen odotusajalta tutuksitulleen kaavan mukaisesti. Pikkuhiljaa olen alkanut tuntemaan liikkeitä ja jopa miestä on potkittu päähän (varmaan tuntuu siksi, kun ei ole niin paljoa vatsanpaitteitä kuin viime odotuksella) jokusia kertoja, kun on oikeaan aikaan painanut päänsä vatsalleni. Väsytä ei, yrjötä ei, mihinkään ei oikeastaan koske, leuka kukkii ja ummettaa. Samat on siis oireet kuin edellistä odottaessa. Seuraava neuvola jo vähän jännittää, kun viimeksi kaikki arvot olivat niin tautisen huonot ja painonputoaminen rajua. Tuskin paranemaan päin mikään on vaikka vähän väkisin olenkin koittanut jotain mussuttaa.

Ehkäpä se sressitaso laksee, kun saa parisuhteen taas uusiin uriin tai vanhat urat toimimaan ja sitä myöten voisi ruokakin alkaa taas maistumaan. Pakko koittaa vaan kaikki keinot ettei mene perhe päreiksi ja itse näivety surussaan. Suuntia on vain yksi.

Pakko vielä mainita, että keväällä tilaamani emp:n tuumaltaan 32 housut menivät ylös asti ja n. 10cm vajaa kiinni saamisesta eli ei ole pahakaan homma raskauden jälkeen. Olen kuitenkin jo aika turvonnut vatsan kohdalta. Myös toiset "nää ei mee mulle koskaan!!"-housut menivät ylös ja kiinni asti, jättivät kyllä mielettömät jenkat, mutta tietääpähän ettö niihin voi vielä mahtua!! JES!


torstai 15. elokuuta 2013

Tervehdys tautituvalta.

Niin se vain alkusyksyn vatsatauti tavoitti minutkin. Tätä ei olekkaan tapahtunut muutamaan vuoteen varsinkaan yrjötaudin merkeissä. Koko alkuviikon jatkunut etova ja veltto olo kulminoituivat eilen alkaneeseen oksentamiseen ja siitä seuraavaan sairaslomaan. Onneksi tauti ei ainakaan vielä ole kovin raju ja saan jopa pysymään ajoittain evästä sisälläkin etten nyt ihan kuukahda käsiin. Josko tämä tästä, kun malttaa pysyä levossa ja olla tarttumatta kotiaskareisiin vaikka niille olisi kerrankin hyvin aikaa. Tällä hetkellä tosin koko kroppa on niin kipeä viikonlopun riennoista, töissä rehkimisestä ja taudista ettei mieleen juuri tule aloittaa mitään koko kropalle osoitettua projektia. Varpaat ovat jotakuinkin ainoa paikka johon ei koske - sehän tekee jo 10 kohdetta!

Yllätyksekseni vaaka on ollut perin ystävällinen minua kohtaan ja jo ennen taudin tuloa heitti aamulukemat alle 85 kiloon takaisin. Päivitän tickerin kuitenkin vasta taudista kohentumisen jälkeen, että tilanne on luonnollinen.

Hurjuuksissani olen alkanut elvyttämään vaatekaappiani sekä mammarytkyjen, että tavallisten vaatteiden osalta. Olen kuitenkin ilmeisesti melko pahasti aikaani jäljessä, koska lätkin tilauksiin lukemat vanhasta muistista ja toivoin h&m:n XL-koon sopivan minulle edes hyvällä tahdolla. Paskat, sehän roikkuu kuin säkki! Ellokseltakin tilasin sujuvasti koon 46 housuja jotka ovat jo uutuuttaan ihan törkeitä pussihousuja! Positiivistahan tämä on, mutta miten tämä pää ei pysy perässä lainkaan? Muistan kuitenkin vielä selkeästi suurimman aikani jolloin käytin 48-50 vaatteita ja nyt "sujahdan" kokoon 44. Onneahan se tämäkin on, kun sen vain osaisi sisäistää! Pitääkin ihan piruuttaan kokeilla viime kesän työhousuja, niissä luulen sen tajunnan tason asustelevan. Tänä keväänä saamani numeroa pienemmät työhousut roikkuvat yhtä pahasti kuin viime kesän housut tänä keväänä. Huhhhh. Se on kumma, että peilistä silti katsoo sama mahtimamma, jolle ne viime kesän housut istuivat komeasti. Kaikki ajallaan, kai.

maanantai 5. elokuuta 2013

Lyhyt riemu ja odotuksen tuskaa.

No, kuten jo arvelinkin, 85kiloa ei ollut pitkä ilo. Tervetuloa raskausummetus, tervemenoa pienet lukemat vaa'alla. Saatana. Josko se pienelle tsemppauksella sieltä vielä löytyisi kertaalleen ennen kuin alkaa nousemaan kunnolla tuo paino...? Sitten voinkin heittää tuolla vaakalla jotain suohirviötä ja alkaa totuttelemaan ajatukseen, että paino tulee nousemaan jossain määrin melkeimpä väkisin. Jokin kipurajahan se siihenkin on itselleen asetettava, kunhan nyt näkee kykeneekö töitään tekemään vai meneekö saikkuiluksi.

Nythän pitäisi tietysti iloita raskaudestaan ja pyöristyvästä vartalostaan, mutta en vain pysty, vielä. Tällä hetkellä näytän vain ja ainostaan vatsan kohdalta lihoneelle ja turvonneelle muodottomalle teletapille tai muumimammalle. Muu kroppa on ikäänkuin pienentynyt ja vatsa sen kuin olla löllöttää tuossa missä ennenkin, on se muuttunut vähän erilaiseksi, kun itiö sitä työntää edeltään ulos- ja ylöspäin. Tällä hetkellä enimmäkseen vain ällöttää, kun sitä on näin "läskistynyt". Onneksi ei tarvitse odottaa useitakaan viikkoja, että pääsen esittelemään sellaista vauvamahan näköistä kumpua. Ostin jo muutamat mammafarkutkin jemmaan, kun kaikki, siis KAIKKI, housut tuntuvat epämiellyttäviltä ja epäsopivilta ja ties miltä muulta.

Liikunta on edelleen työ- ja kotikiireiden vuoksi aivan yhtä huonoissa kantimissa kuin ennenkin ja syömistäkin pitäisi harjoitella uudelleen. Joka toinen viikko olen lähes täysin ruokahaluton ja joka toinen viikko tuntuu siltä, että voisin alkaa syömään kanssaeläjien ruumiinosia jos olen ollut pari-kolme tuntia ilman ravintoa. Jos tätä saisi vähän tasattua niin olisi varmaan ihan hyvä.

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Välitavoite saavutettu!

Ilmeisesti sillä ettei painostaan ehdi stressaamaan on positiivinen vaikutus painonputoamiseen. Tämän aamun lukema oli tickerin aiempi tavoitelukema 85 kiloa! Se tuntui vielä puolikin vuotta sitten niin kaukaiselta etten uskonut saavuttavani sitä. Paino on viimeisen kahden kuukauden aikana hiipinyt 5 kiloa alaspäis ihan varkais. Huikea fiilis! Ja tämä todellakin sillä, etten ole raskauden vuoksi oikeastaan tehnyt mitään painonputoamisen eteen. Ruokahaluni olen menettänyt ja sillä lienee vaikutusta asiaan melko paljon, muttei passaa valittaa, eikä stressata.

Paino tulee nousemaan raskauden myötä joka tapauksessa, mutta siitäpä ei sitten parane kantaa huolta, pääasia että synnäriltä palattuani pääsen taas jatkamaan itseni kutistamista. Seuraava etappi on 75kiloa ja se onkin varmaan viimeinen, koska en koe tarvetta näin pitkällä ja lihaksikkaalla kropalla olla sen kevyempi. Katsoo sitten mille näyttää, eipä tuota ennemmin kannata vatuloida. Mahanahka kuntoon ja lihaksistoa vähän esiin, niin aion olla itseeni tyytyväinen.

lauantai 13. heinäkuuta 2013

Kesäneito.

Tältä näyttää päivämäärällä 060713

Putous!

Oi onnea. Painohan on ihan salassa hiipinyt "uskomattoman" alas. Tänä aamuna vaaka näytti 87,1 kiloa ja vyötärömitta 94,5 senttiä. Navankin seutu on lähempänä 100cm kuin 110 senttiä! Huikea olotila! Pitäisi ihan selata vanhat kuvat läpi ja katsastaa, että milloin olen viimeksi ollut näin "pieni". Huomioonottaen vielä sen, että nyt lihasmassaa on tuntuvasti enemmän kuin ennen, niin tässähän on aihetta juhlaan! Tämän suurempiin pudotuksiin en meinaa edes nyt raskauden aikana tähdätä, pikkuhiljaa pudotkoon mitä putoaa.

Pudotuksen syynä on lienee töissä pitkät kävelyt puhaltimen kanssa ja monien päivien siimausurakat. Olen myös uudestaan ottanut itseäni niskasta kiinni sen suhteen sorrunko kahvitauoilla syömään sämpylöitä ja muita höttöjä. Olen alkanut pitää ruisleipää hallilla mukana ja otan siitä aina palasen,pari kun tulen töihin ja ruokatunnilla syön tukevan (yleensä keitto)lounaan. Hyvin jaksaa! Meinasin jo sortua jokusen viikon ajaksi mussuttamaan kahviloiden antimia, mutta onneksi se oli vain ohimenevä vaihe.

Raskaus on edennyt ilmeisen hyvin. Nyt alkaa jo se mieletön väsymyskin hellittämään, mahaa ei nippaile kovin usein ja muutenkin on aika hyvä olo. Elämää haittaa vähän matalat verenpaineet, kun meinaa huimata ylösnoustessa, jokusen kerran on ihan pitänyt istualtaan happea vetää ennen kuin nousee. Sen lisäksi ihan mielettömän inhottava vaiva on päivittäinen nännikipu, työnteko saa ihan uusia ulottuvuuksia kun rytkyttää tuolla pitkin puistoja menemään niin, että nännit tuntuvat tippuvan matkasta. Huhh. Onneksi tämäkin kai menee ohi kohta?


maanantai 8. heinäkuuta 2013

Kyllä kylässä voi käydä..

KÄNKKÄRÄNKKÄ! Hormonihirmu ja nollasta sataan silmänräpäyksessä, onneksi tunteet tasaantuukin lähes yhtä nopeasti. Eihän tässä tunteiden kirjossa pysy itsekkään perässä, kun näitä tällä tavalla pikakelataan ja iskevät pannahiset vielä päälle niin pirun voimallisina. Kuluttaakohan kiukuttelu kaloreita?

lauantai 6. heinäkuuta 2013

Paista päivä, helli helle.

Tämä kesä on taas varsin mielenkiintoisen oloinen kelien puolesta. Melkein ottaisin ilolla vastaan sellaisen vähän viileämmän kesän sateettomana (tämä on ammatillinen näkökulma). Kasvu on aivan järjetöntä näillä lämmöillä ja kosteusprosenteilla, niin työmaat kuin oma pihakin näyttävät viidakolta (nyt ei kuitenkaan puhuta nurmikkoalueilla 10cm pidemmästä heinästä eli tästäkin voidaan olla montaa mieltä). En kuitenkaan ota omasta pihasta stressiä, tuskimpa nuo tämän kesän heinät enää ensi vuonna tuossa kiusana ovat. Maaseudun etujahan on se, että täällä voi kulottaa vaikka kaikki pihansa heinät, kun vain muistaa vahtia tulta harava ja vesisanko kädessä, ensi kevään hommia.

Paino pysyi sinnikkäästi koko viikon alle 89 kilossa, mutta eilinen ylenpalttinen mansikanmussutus ja kebabintai kostautui näkymällä vaakan luvuissa. Onneksi voin lohduttautua sillä, että nesteitä ne vaan on ja mansikka kyllä ajaa omat nesteensä - ja kebabinkin suolaturvotukset- pihalle pikemmin kuin uskonkaan. Jos tämä koko työaika (marraskuun alkuun saakka) menisi näin hyvin painon osalta, niin olisin kevyempi tyttö synnäriltä tullessa kuin raskauden alkaessa, pidetään sormia ristissä ihan porukalla. En kuitenkaan meinaa olla mitenkään nihilistinen asian suhteen. Jos paino nousee, niin se on kuitenkin aika luonnollista tietyissä rajoissa.

Tämän viikonlopun ohjelmassa on kyläilyä vähän kaikenlaisten kissanristiäisten merkeissä eli kiertoa kahvipöydästä toiseen. Olen nykyään niin herkkä makealle, että olen varmaan sokerihumalassa vielä maanantainakin. Töissä söin yhden munkin ja menin ihan sekaisin siitä. Harvoin kun saa niin hätääntyy, tai humaltuu tässä tapauksessa.

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

Väsymyksestä sekaisin ja blogiaan laiminlyönyt.

Ei elämästä selviä hengissä... Siis aivan karsea väsymys ollut päällä koko alkuraskauden. En ole käynyt lenkillä, en ole käynyt salilla, en ole jaksanut hoitaa pihaa. Olen tehnyt aika ajoin töitä kuin eläin ja sitten taas ollut vain väsynyt ja unipöllyssä. Juhannuksen nukuin ja söin. Viikonloput voisin nukkua, mutta kun ei ehdi. Nukun yössä kahdeksisen tuntia arkena ja se ei vaan tunnu piisaavan. Puolen päivän jälkeen tulee pakottava tarve päästä pitkälleen, muttei sitä tietenkään töissä pääse. Muistan tämän puolen päivän jälkeisen väsymyksen jo V:n odotusajalta, mutta muuten se ei ollut tällaista horrosta. Ehkäpä tämä menee muutaman viikon sisällä ohi, kun nyt on kuitenkin jo rv. 10+0. Aikakin menee niin nopeaan etten itse pysy tässä raskausasiassa perässä ollenkaan.

Paino on ollut kuukauden päivät vaihdellen lähempänä 90 ja 89 kiloa. Viime viikon lopulla sain ensimmäisen kerran 89 kilon alituksen ja tänä aamuna vaaka vilautti sitä uudemman kerran. En ole kytännyt syömisiäni yhtään, mutta en ole sortunut mihinkään ylenpalttiseen mussutukseenkaan. Nyt ei kuitenkaan ole edes varsinainen tarvis pudottaa painoa, kun pysyisi vaikka edes samoissa lukemissa jonkun kuukauden niin olisin tyytyväinen. Hyvältä näyttää sen osalta, ainakin vielä. Helteillä kiusana meinaa olla ihan järkyttävä turvotus runsaasta vedenjuonnista huolimatta, mutta onneksi sen nyt tietää olevan ohimenevää painonnousua.

Mietin hurjuuksissani raskausblogin pystyyn pistämistä, kun V:n odotusaikaan jaksoin päivitellä kaikenlaisia tuntemuksia erilliseen blogiin, mutta nyt taidan tyytyä päivittämään tätä silloin kun jaksan eli omaan todella laiskaan tahtiini. Työ ja arki vain tuntuvat vievän aikaa ja voimia niin ettei kunnolla ehdi istahtamaan missään välissä ja jos ehtiikin niin aivot lyövät tyhjää väsymyksen vuoksi. Ehkä siis pidän täällä jonkinasteista päiväkirjaa kaikenlaisista elämäntapahtumista, kun virallista painonhallintablogia en tällä hetkellä tarvitse.

Nyt alkaa taas nukkumatti kolkuttelemaan oven takana jo sen verran hanakkaasti (siis kello on 18.31), että on varmaan viisaampi hiipiä suihkun ja iltapalan kautta petihommiin. Aamulla pitäisi taas olla virkeänä siiman varressa heilumassa.

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013

Painavaa asiaa.

Ihan ensimmäisenä olen nyt suorittanut lupaamani paritsemppihaasteen päivityksen, tästä sinne!! Sehän meni ihan vallan hienosti mun osalta. Miehen nyt ei ollut mikään pakkokaan laihtua, mutta pakko oli pitää mut kasassa; hyvin hoiti hommansa!

eilen tulin lopultakin kotiin työretkeltäni ja epähuomiossa suoritetun minipaaston jälkeen paino oli 88,4 kiloa päivällä. Se nyt kuitenkin on vain silmänlumetta kun on seurausta lähes vuorokauden syömättömyydestä. Eilen käytiin kesäpäivän kunniaksi pitsalla ja jäätelöllä, mutta juuri muuta en sitten syönytkään. Tänä aamuna vaaka näytti 89,5 kiloa. En tiedä miten totuudenmukainen lukema tuokaan on, kun pitsa kuitenkin turvottaa varmaan jonkin verran. Olen kuitenkin ikionnellinen, että olen lopultakin selättänyt sen 90 kilon maagisen rajan, tähän en ole pystynyt aiemmilla yrityksillä. Näin "vähän" en ole painanut neljään vuoteen. Vyötärökin on pitkälti alle sadan sentin - 95,5cm - ja tällaisistakin lukemista on ihan liian pitkä aika!

Nythän täällä tilanteet kuitenkin taas keikahtivat päälaelleen, kun tuossa parisen viikkoa sitten tein positiivisen raskaustestin. Iiik ja ihanaa!! En ole vielä suostunut sisäistämään asiaa, kun ensiultra on vasta parin viikon päästä ja näin ollen mikä vain on mahdollista. Tunteet ovat muutenkin hirvittävän sekavat asian suhteen, pelottaa ja ihastuttaa. Kai sitä ihmiset ovat ennenkin pärjänneet kahden mukulan kanssa muistaakseni, joten ei tämän mitään uutta tämän auringon alla pitäisi olla. Olin taas juuri ehtinyt suunnitella elämäni seuraavan vuoden pakkaan ja sitten kohtalo puuttuikin peliin ja levitti kasaamani pakan ihan kertahujauksella. Kuitenkin kun asiaa miettii järjellä, niin nythän on juuri optimaalinen aika murjaista toinen ipana, olen kuitenkin jo kolmikymppisenä saanut nuoremmankin 2,5 vuotiaaksi ja voin sitten jatkaa taas oman elämäni suunnan etsimistä. Tällä ikäerolla lapsista on vielä seuraa toisilleen, kun väliin jää reilut 2,5 vuotta. Olen juuri saanut painon hivenen alemmaksi kuin edellisen raskauden alussa, joten tässä kelpaa taas ruveta masua kasvattamaan - ei kuitenkaan tarkoita, että antaisin tällä kierroksella itseeni kertyä 25 lisäkiloa. Nykyinen työ päättyy sopivasti marraskuun alulla, kun LA olisi joskus tammikuun lopulla. Saa nähdä mikä työnkuvakseni muodostuu loppusyksystä vai ylettääkö lehtipuhallin ympärilleni ihan normaalisti. Kuulostan hirveän kylmälle ja järkeilevälle tämän asian auhteen, mutta se tunneryöppy odottanee onnistuneen ultran jälkimausteena, en halua tippua kovin korkealta jos jokin onkin vialla.

Nyt kiidän viettämään ihanan aurinkoista sunnuntaita pihatöiden ja perheen parissa rusketusraitoja tasoitellen. Kädet on kuin murjaanilla ja muu kroppa kuin paistamaton kanankoipi. Hassun näköistä. Hyvää sunnuntaita kaikille ja iloista sitä ihan oikeaa kesää vaikka keleistä onkin jo saatu nauttia!

perjantai 31. toukokuuta 2013

Pitkästä aikaa.

Blogi on jäänyt "hivenen" toissijaiseksi asiaksi työkiireitten ja perhe-elämän rinnalla. Ei vaan millään ehdi runoilemaan. Ei ehdi edes kotiinsa menemään! Hirveän mittaisia työviikkoja on tullut ruuvattua viimeiset kolme viikkoa. Nytkin jäin työmaakaupunkiin yöksi, että saan nukkua edes yhdet kunnon unet tällä viikolla; kotona en saa taaperolta nukuttua taatusti ja koko viikko on tullut vedettyä 5-6 tunnin unilla 12-14 tunnin työpäiviä näissä hellekeleissä. Voin kertoa, että ottaa veronsa.

Näinä viikkoina, jotka olen ollut enimmäkseen täällä en ole yhtään miettinyt syömisiäni. Saa nähdä mitä se vaaka taas sanookaan, kun kotiin hiivin huomenissa. Tiistai-aamun lukema oli 90,2 eli ei olisi enää pitkäkään matka kahdeksikolla alkaviin lukemiin. Jos huomenna vaaka puhuu puolestani, niin olen päässyt yhteen välietappiinkin taasen. Kaverin kanssa piti vajua 3kiloa ja risat kesäkuun 1. päivään mennessä. Ja haaste b, joka jo täyttyikin oli se, etten ole kiloklubissa viettämänäni aikana painanut alle 90,5 kiloa ja nyt painan! Hah! Mä onnistun tässä vielä kuulkaas koreasti! Ja se parihaastekkin meni tosi komeesti pitääpä koittaa muistaa päivittää se kun pääsen kotikirjanpidon ääreen.

Nyt vähän perjantaifiilistelyjä, pikkasen musaa ja pari lageria. Sitten unta kuulaan aamulla pitkän kaavan mukaan ja kotiin perheen pariin.

Hyvää juhlaa valmistuville ja ylpöille, muille railakasta ja aurinkoista viikonloppua!

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Kiire ja väsymys.

Voi elämä, mikä vauhti on ollut päällä töitten alkamisesta saakka. Jos pakka töiden ja kotiarjen pyörittämisen välillä ole vielä tarpeeksi sekaisin niin pudotetaan sitten vielä vaikka painoa pikkaisen. Jos settiin lyödään vielä yksi turha arkipyhä, taaperon synttärit, äitienpäivä ja avon-konsultin erinäiset purkkiorgiat, niin tämähän on hirveän hauskaa ja helppoa elämää. Olen aivan mielettömän kiitollinen tulevasta NORMAALISTA ARKIVIIKOSTA ilman erinäisiä kotkotuksia ja kissanristiäisiä. Henkihän tässä menisi jos sama ralli jatkuisi.

Paluu työelämään oli pelkän työn osalta ajatellen melko leppoisa. Tuttu paikka ja tutut naamat. Työtehtävät ja -kohteet muistuvat myös mieleen pikemmin kuin uskoisikaan. Uusia lihaksia kyllä tuntuu taas löytyvän ihan urakalla - tai siis on kai nämä olleet viime syksynä vielä olemassa. Roskakepin "liipasimen" painaminen useita satoja kertoja päivässä, jätesäkin kantaminen koko ajan toisen käden varassa (sama homma kuin haravoidessa, osaan tehdä tätä vain toisin päin) ottavat passelisti käsien lihaksiin vaikkeivat sinänsä raskaita hommia olekkaan. Kävelyä tulee päivässä kilometrikaupalla tai jos ei kävellä, niin sitten kiivetään todella useita kertoja auton koppiin ja kopista pois. Suurin yllätys oli kuitenkin lehtipuhallus ja sen tuomat lihassäryt, tätä kuitenkin tuli tehtyä syksyllä päiviä putkeen. 15 kiloinen möykky selässä alkaa painaa yllättävän paljon useamman tunnin jälkeen huomioonottaen, että sitä käytettäessä myös kädet tekevät edestakaista liikettä halliten putkea ja yläkroppa tekee kiertoliikettä lähes koko puhalluksen ajan. Perjantainen koko päivän puhallus sai selän sivut, uuman ja kädet aikalailla käytetyn tuntuisiksi. Sehän tarkoittaa kyytiä jenkkiksille, eiks je?

Ruokavalion kanssa ei ole ollut mitään ongelmaa keväisestä huolestani huolimatta. Syön aamulla kotona aamupalan - tarpeeksi hyvin nälkää pitävän, kahvitauon tienoilla tarvittaessa mehukeittoa tai välipalapatukkaa ja kahvilassa pelkkää kahvia, lounaalla salaatin tai normiruoan kasvislisukkeilla ja raejuustolla ja iltapäiväkahvilla pelkän kahvin tai tarvittaessa kylkeen jotain aamukahviltakin tuttua juttua. Kotona onkin jo sudennälkä, mutta onneksi jääkaapissa on aina jotain ruoaksi kelpaavaa. Uskoisin näillä eväillä kilojen pysyvän kurissa, kun vain muistan syödä tarpeeksi. Jos alkaa epäilyttää niin pitää käytellä kiloklubia vähän kalorilaskennan tarkastamiseen. Kahvitaukokäytäntö on tällaisenaan mitä mainioin, pysyy eukko "ohuena" ja lompakko "paksuna", kun ei tartu joka kahvilla sämpylään kiinni.

Parihaaste alkaa lähestyä loppuaan ja eräs on unohtanut päivitellä tänne taas tuloksia. Jotain taisi jäädä välissä punnitsemattakin, mutta eipä se ole niin justiinsa. Nyt kuitenkin parihaasteen tulokset torstai-aamulta ovat nähtävillä aihetta koskevassa postauksessa.

Tämä puolitoista viikkoa putkeen touhottanut äiti-vaimoke-viheraluetyöläinen-laihduttaja poistuu vuoteeseensa ja toivoo ettei ensi viikolla jatkuisi enää sama hektisyys. Hyvää äitienpäivän iltaa kaikille äideille ja muille hyvää sunnuntain loppua!

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Töihinduuniin.

Huomenna ei enää voikaan nukkua siihen saakka, kun taaperon huoneesta kuuluu "avvaa, äijjää". Huomenna herätään reippaasti kellonsoittoon ja siitä sumpin keittoon. Tunti ajomatkaa ja olenkin työhoodeilla. Veikkaampa, että tämä viheraluehoitaja saa jonkun slaagin nähdessään vapun juhlinnan jälkeisen tantereen, josta pitäisi roskia alkaa keräämään. Onneksi keli ei ollut niin hyvä kuin olisi voinut olla, helpottaa meidän hommaa huomattavasti. Ehkä kuitenkin valmistaudun henkisesti heiluttelemaan harjaa ja rikkakihveliä urakalla lasinsirpaleiden pakottamana, jokusen tumpinkin saanen lakaista pois toreilta ja turuilta. Siitä se lähtee. Jännittää, vaikka tuttu paikka onkin viime kesältä.

Projekti saa töiden myötä varmaan ihan uutta puhtia. Kyseessä on kuitenkin paljon kävelyä sisältävä työ, mahdollisesti vielä siimaleikkurin tai lehtipuhaltimen kanssa. Viime kesä meni peruskuntoa kohotellessa, joten olisiko tälle kesällä luvassa kilojen kadotusta enemmissä määrin? Pitää koittaa tehdä töitä sen eteen sekä syömä, että liikuntapuolella. Suuret on toiveet loppusyksyn painon suhteen. Viikonloppuna pidettiin saunailta, jonka jälkeisiä turvotuksia tässä koitan karistella, mutta kylläpä ne siitä häviää niinkuin kaikki aiemmatkin turvotukset, ajan kanssa.

perjantai 26. huhtikuuta 2013

Mä ja mä.

Mä taidankin tuntea itseni ainakin tänään ihan onnelliseksi ja onnistuneeksi yksilöksi. Paino oli aamulla 92,6 ja mittanauha näytti vyötärön kohdalta satasen kieppeitä. Ihan tarkkaa mittaa en nyt aamukankeudeltani saanut, mutta satasen alitus siinäkin asiassa alkaa kuitenkin olemaan jo ajankohtainen. Ihan oikeasti pitkästä aikaa kunnolla tuntuu ja näyttää itsestäkin siltä, että ollaanhan tässä nyt pienennytty ihan mukavasti. Ei pidä kirvestä kaivoon heittämähän vaikka välillä korpeaakin.



Sopelsin äsken keittiösaksilla etutukan kanssa. Tuskastuin vanhaan tussukkaan ja silpaisin sen poikki. Vaati kyllä useamman vilkaisun peiliin, että totuin taas uuteen kuontaloon. Olin jo puhelin kädessä kampaajaa tavoittelemassa, mutta peruin kuitenkin aikeeni.Kyllähän tää ny menee ihan hyvin! Ja varsinkin, kun viikon päästä minut tapaakin vain kypärä päässä viheraluetoimien parissa, niin mitäpä väliä vaikka sakset viuhuikin.


Viikonlopun ohjelmaan kuuluu pienet juhlat kevään alottajaisiksi, loman lopettajaisiksi ja vapun alustajaisiksi. V lähtee mummilaan pariksi yöksi, että me voidaan rauhassa kaveriporukalla saunoa ja rentoilla. Vappu ollaankin perheen kesken kotona ja toivotaan hyviä pihätyökelejä ja öyhyytetään grilliä simapullo kainalossa. Että näillä eväillä tuleviin aikoihin.

keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Heitteillejättö.

Ompas mennyt hiljaiseksi tämä blogi! Huhuu, missä on kirjoittaja?

Kirjoittaja on potenut jotain kevätbuumia ja ravannut heikkopäisenä korjauttamassa autoja, mylläämässä pihamaita, hoitamassa töiden alkuun liittyviä asioita, käyttänyt viime hetket lomastaan ystävien näkemiseen, suunnitellut viikonlopulle pieniä saunapirskeitä ja potenut edelleen sitä pirun vatsakipua ja koittanut välillä kai muistaa syödä hyvin ja liikkua sopivasti. Taisi jäädä parihaasteenkin viimeiset tulokset merkkaamatta, miehen osalta jopa mittaamatta. Ote alkaa ihan selkeästi lipsumaan. Onneksi ne työt alkaa ensi viikolla, niin ehtii miettimään jotain muutakin kuin projektia ja tekemättömiä töitä.

Hösseliä siis jälleen, sitähän tämä elämä vain tahtoo olla. Palaan asiaan kunhan saan hetken hengähdyksen sellaiseen aikaan, kun vielä järki kulkee; nyt ei nimittäin kulje.

torstai 18. huhtikuuta 2013

Hillittömät hiilarit ja liian korkea rima.

Joulun jälkeen päiväjärjestyksestä poishoidetut vatsanvääntämiset ovat palanneet. Siirryin tammikuun alulla laktoosittomaksi, ensin kokonaan ja sitten mahan rauhoituttua olen pyrkinyt käyttämään ainakin vähälaktoosisia tuotteita - satunnainen tavallisenkaan maidon käyttö ei ole aiheuttanut mitään ongelmia. Nyt mahaa vääntää taas lähes päivittäin vaikka olisinkin tietoisesti valinnut kaiken laktoosittomana. Olisin melkein valmis veikkaamaan ettei vatsani kestä enää kaikkea viljaa niinkuin ennen tai sitten tämä liittyy laihdutuksen myötä melko vähähiilariseksi muuttuneeseen ruokavalioon. Eilen söin makaroonilaatikkoa ja tänä aamuna väänti taas niin kipeästi hetken etten tiennyt miten päin olisin - vessaravitkin alkoivat samaan syssyyn. Söin äsken samaa lootaa ja nyt kipu alkoi vatsanpohjassa heti. Tähän liittyy myös usein sellainen paineentuntu vatsassa ja joskus vatsa turpoaa ihan potkupalloksi, mutta rauhoittuu närästyslääkkeellä monesti. Onko kroppa vain niin tottunut vähempiin hiilareihin ettei enää ota niitä vastaan? Toisaalta suklaa tai karkit ei aiheuta vatsanpuruja. Liitän pahimman kivun jollain tapaa runsaaseen määrään valkoista leipää ja makarooniin. Vehnäallergiaako? Jos tämä ei ala laktoosittomuuden tarkkailulla loppumaan niin pitänee seuraavaksi koittaa karsia enimmät vehnät pois ruokavaliosta ja katsoa minkälaisen tuloksen se antaa.

Ja sitten siihen korkean riman osuuteen. En tiedä olenko lopullisesti menettänyt järkeni, kun keksin aina vain uusia ja uusia tsempityksiä. Miehen kanssa on se parihaaste käynnissä ja sen tavoitehan minulla oli 91,9 kiloa ja päättymispäivä 18.5. Eilen keksittiin salikaverin kanssa, että molempien paino on 1.6. -3 kiloa ja siitä alempaan lähimpään tasakiloon. Siis minun tavoitteeni on 1.6. 90 kiloa. Pitäisiköhän sitä joskus keskittyä elämään ihan ilman näitä tsemppijaksoja ettei mene maku koko projektista. Muutenkin olen alkanut pohtimaan tavoitettani. -20 kiloa nykyisestä tuntuu aika hurjalle huomioonottaen ruumiinrakenteeni, en ole varmaan täysikasvuisena painanut koskaan alle 75 kiloa ja silti olin joskus aika kuikelo. Pitänee vaikka kymmenen kilon päässä jäädä vähän tarkastelemaan millaiseksi kroppa on muodostunut ja sitten miettiä taktiikkaa ja tavoitteita uudelleen. En kuitenkaan ota pulttia näistä, tavoitteethan luodaan vain omaa päätä ja motivointia varten, tähän vain olisi niin pirun helppoa jäädä koukkuun. Pelkäänkin muuttuvani hirveäksi natsiksi tavoitteeseen päästyäni, en varmaan anna itselleni lupaa syödä enää mitään ettei paino vain nouse. Miten näiden asioiden kanssa voi elää tasapainossa jos on pakko sressata ja suorittaa ja vähän lisää stressata?

maanantai 15. huhtikuuta 2013

Nyt iski juoksuaika!

Minähän en ole koskaan ollut mikään juoksija, en edes hölkkääjä. Vähän kai viime kesänä jotain olen koittanut, mutten mitenkään säännöllisesti. Vuosi sitten keväällä kirmailin Cooperin jäällä hangenkuorilla 1490m ja viime syksynä soratiellä 1690m. Huonon puolellahan tuo jälempikin tulos on, mutta kuitenkin parantunut erittäin huonosta huonoksi. Meininki on tänäkin keväänä kyseinen suorite päästellä menemään ja tietysti suurin toivein taas edes pikkuruisen parannuksen suhteen. Nyt kun tiet alkaa sulamaan niin pitää alkaa reenaamaan kinttuja juoksukuntoon ja kunhan on kunnolla kuivaa suorittaa itse testi. Tulin juuri puolen tunnin mäkiseltä hölkkä-/kävelylenkiltä ja ihmeekseni totesin etten hengästynyt paljoakaan ja polvetkaan eivät niskotelleet vastaan lähimainkaan niin paljoa kuin ennen. Tämä valaa minuun uskoa paremmasta suoritumisesta Cooperissa. Melkein voisin taaperon nukkumaanmenon jälkeen käydä vielä vähän kirmailemassa, jäi tuosta niin hyvä mieli; tohonhan voi vaikka jäädä koukkuun.

Edit. Kävin juoksemassa ja ylitin itseni. Juostiin miehen kanssa tosi epävirallinen Cooper tossa mäessä ja tulos jäi 20m tuosta viime syksyn 1690 metristä, joka oli juostu tasamaalla ja ilman aiemmin samana päivänä tapahtuneita suoritteita. Silloin en kuitenkaan jaksanut hölkötellä koko aikaa vaan nytpä jaksoin koko 12 minuuttia. Eihän se ole pitkä aika useimmille, mutta minulle on varmaan elämäni pisin! Huippua! Kunhan tiet kuivaa, niin seuraa tasamaan Cooper, innolla odotan!

sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Valoisat yöt.

Kävin äsken nollailemassa viikonlopun vauhdikkaita tunnelmia kuuden kilometrin lenkillä. Lähdin vasta kahdeksan jälkeen ja viivyin vajaan tunnin retkelläni. Nautin aivan täysin siemauksin, kun lopultakin on valoisaa vielä taaperon nukkumaanmenoajan jälkeenkin. Kaunis kuunsirppi köllötteli sinertävänharmaalla pilvenhattaraisella taivaalla, viileä ilma tuntui raikkaalta ja keväänmerkkinä töyhtöhyypät kikattivat naapurin pellon poskessa. Olen aina ollut ihastunut kesäöihin, niiden valoisuuteen ja taianomaisuuteen; näköjään saman fiiliksen äärelle on mahdollista päästä jo nyt keväänkorvalla illan kajossa. Viikonloppu ja viikko on nyt käsitelty ja pää tuuletettu, tästä on hyvä suunnata uudelle viikolle. Ohjelmassa lienee niiden grammojen pudotusta mitä kävin vanhempien luota hakemassa; siellä en syö koskaan oikein, mutta kuitenkin olen koko ajan syömässä. Ärsyttävä paikkatapa. Mutta pitäähän sitä välillä olla kuin ei laihduttaisikaan, menee maku koko hommasta.

perjantai 12. huhtikuuta 2013

Tilavuudesta.

Olen tullut tietoiseksi -kiitos Kiloklubin foorumin- eräästä hyvinkin merkittävästä asiasta painonpudotuksen tiellä. Olenhan aina tiennyt, että lihas painaa enemmän kuin läski, mutta en ole koskaan ajatellut sitä tilavuuden kannalta. Katsoin muutamia kuvia intterneetistä google-hakusanoilla "läski lihas tilavuus". Mielenkiintoista faktaa, etten sanoisi! Tämän innostama tsekkailinkin himppasen kriittisemmällä silmällä Kk:n edistymiskäyrää ja vanhoja kuvia -Minä-osiostakin yksi hyvä verrokkikuva löytyy- ja jouduin toteamaan, että ollaanhan sitä nyt pienempää naista vaikka muulle tuntuukin.

Liitän ihan vain huvin vuoksi tähän tuon edistymiskäyräni. Karua katsottavaa joiltain osin. Alkulukemat ja loppulukemat ovat lähes samoja, vaikka kroppa onkin ihan erilainen nyt kuin silloin; Maha se vain silti pysyy vaikka kaikki muut paikat kiintetyy. Heittelyt vyötärölukemassa johtuvat mittauspaikan vaihtamisesta (milloin navasta, milloin kaksi sormea yläpuolelta). Paino tekee tyylikästä hain hammasrivistöä, kun usein hyppää vaa'alla, mutta onnea on, että nuo viime aikojen huiput ovat vain megalomaanisia turvotuksia, kuten pääsiäiseltä. Muutenkin välillä on "vähän jäänyt" koko mittailu ja puntarointi, mutta näkee tuosta pääsuunnan.

Urani Kiloklubissa. Korkein huippu on loppuraskauden viimeinen kotipunnitus jonkinverran ennen synnytystä.

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Outta my head.

Se ääni, joka päässäni on kuiskutellut minulle parisen vuotta, on muuttunut vain pieneksi kuiskaukseksi. Se ääni, joka sanoi etten voi laittaa tuota ja tuota ja tuota päälleni, kun näytän niissä lihavalta. Se ääni, joka sanoi etten voi mennä salille läskeineni hikoilemaan. Se ääni, joka sai minut nolostelemaan jopa perheeni ja parhaimpien ystävieni seurassa. Se ääni, jonka vuoksi olen kulkenut kaksi vuotta kuin sumussa. Olen repinyt itseni irti sen äänen nalkuttavien ja alentavien kommenttien köysistä, olen passittanut sen äänen nurkkaan häpeämään käytöstään ja karannut itse vapauteen. Varo ettei pahin vihollisesi asu omien korviesi välissä, sanotaan. Tiedän tasan tarkkaan mitä sillä tarkoitetaan. Olen teljennyt sen vihollisen taka-alalle ja alkanut lopultakin taas elää. Elän niinkuin haluan, elän niinkuin ennen. Uskomattoman vapauttavaa!


Tietyllä tapaa sitä on tullut riippuvaiseksi siitä typeryksestä joka ruikuttaa peilin edessä ja vaatekaapilla, mutta empäs kuitenkaan ajattele lähimainkaan joka päivä peilin edessä olevani läski ja etten voi mennä mihinkään. En enää jaksa hokea sitä samaa mantraa itselleni joka aamu ja olen ollut idiootti sitä milloinkaan hokiessani. Nyt olen kuitenkin vahingosta viisastunut ja vinkkaan peilikuvalle silmää hyvillä mielin. Voin nakata vaatekaapista jotain päälle, lähteä menemään ja vieläpä koen näyttäväni hyvältä. Tervetuloa takaisin itsevarmuuteni, sinua onkin odotettu!


Vasemman reunan tickeriin on päivitetty tämän aamun tulos 94,3 kiloa. Mahtava fiilis! 95 kilon haamuraja, joka oli niin nihkeässä saavuttaa, on nyt selätetty. Alaspäin siis matkani käy. Päivittelin parihaasteenkin tulokset. Mies ei ole ihan samassa veneessä, mutta ei se mitään; minua vartenhan tämä koko tsemppi taas pistettiin pystyyn. Mies on kuitenkin sinällään muotoisensa ja kesä on tuloillaan - sitten lähtee lisää mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät.

perjantai 5. huhtikuuta 2013

Vaakamaniaa.

Olen ollut taas puntarin pauloissa pääsiäisen jälkeen. Ennen pääsiäistä vaaka vilautti alle 95 kiloa ja pääsiäisen syöpöttelyjen ja juopottelujen jälkeen paino on pyörinyt napakasti 96-97 kilossa. Ihan on ällöttänyt koko viikon. Olenkin sitten hypännyt vaakalla aamua iltaa voivottelemassa ja stressaamassa. Pitäisi heittää suohon koko puntari ja kaivella se sitten sieltä vaikkapa kerran kuukaudessa näytille - ei tulisi vouhkattua jokaikisen sadan gramman takia. Mikä ihme siinä on ettei sitä puntaria voi vain pitää piilossa edes paria viikkoa kerrallaan ja käydä sitten lukemassa hyviä tuloksia? Tyhmästä päästä kärsii koko akka.

Nyt kuitenkin hyviin uutisiin.

Eilen illalla vaaka näytti vielä niin lohduttomia lukemia kuin jotain 96 päällä. En ollut ajatellut käydä tänä aamuna ollenkaan vaakalla pettymässä, mutta kävimpä kuitenkin. 95,1 kiloa! HAH! Käänsin vaakan toiseen asentoon. 95,1 kiloa! Pakkohan se on uskoa. Oi onnea! Tästä on taas hyvä jatkaa taistoa.

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Liiku!

Toissailtainen paha mieli on muisto vain. Otin niskalenkin asenteestani ja rääkkäsin alakulon itsestäni pihalle. Eilen konsteina oli 45min crossausta ja 100min vaunulenkkeilyä, tänään suuntasin tunniksi puntille. Huomenna taas odottaa lenkki. Kyllä se paha mieli liikkuessa hukkuu pois matkasta. Jos ei muuten huku, niin viimeistään kun huomaa lihasta löytyvän ja senttimitan numeroiden pienenevän pikkuhiljaa. Hyvä mieli voitti taas! Jes! Kyllä liikkuminen kannattaa aina, perkules.


sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Kun mikään ei riitä.

Pitkästä aikaa nyt iski kunnon alakulo ja epätoivo. Ihan hirveän saamaton olo ja paha mieli. tuntuu etten ole pienentynyt milliäkään enkä tule koskaan pienenemäänkään. Typerää. ei olisi pitonyt katsoa telsusta "Kulta, sinusta on tullut pullukka"-sarjaa, jossa päätähti kutistui lähes 17kg seitsemässä viikossa. Ei myöskään olisi pitänyt käydä toteamassa vaa'alla, että koko viikon työ on mennyt hukkaan ja pääsiäisturvotuksia on kahden ja puolen kilon verran. Paskaa saatana, jos näin nätisti saan asian ilmaista.

Tuntuu myös sille, että minun pitäisi koko ajan olla liikkumassa ja treenaamassa. Koen huonoa omaatuntoa lepopäivistä vaikka kuitenkin tiedän, että niitä pitää pitää. Tänään en käynyt kuin pikkaisen kävelyllä, kun jostain syystä alavatsa ja alaselkä olivat jossain ihmeellisessä kivuliaassa krampissa; liian vähäinen liikunta tälle päivälle jäi kuitenkin kaivelemaan vaikka se olikin ihan omaksi parhaakseni. Ärsyttävä läskipossu-olotila, hyi.

Toivotaan huomiselta päivältä parempaa fiilistä. Jos lihaksisto ei pistä hanttiin niin pinkaisen aamusta crossarille ja illasta lenkille. Tiistaina odottaakin salivuoro ja jääkaappiin on ladattu taas uutta viikkoa odottamaan raejuustot ja mehukeitot.

Minähän kutistun, kun niin kerran olen päättänyt!

torstai 28. maaliskuuta 2013

Hässäkkä.

Hirveää tohinaa, vaikka ei mitään tekemistä olekkaan. Koko ajan pitää puuhata jotain. Eilen piti tehdä keväinen kuvapostaus joka sitten jäi kaiken muun tekemisen jalkoihin. Mitäs sitten muka tein? Pakkasin pääsiäisreissua varten, täyttelin epäonnistuneesti kelan lappusia, paimensin tyttöstä, kävin lenkillä, kahvitin serkkupoikaa, pyörin jääkaapin ovella kun kroppa huusi ruokaa muutaman päivän vajailla pyörimisen jälkeen. Mistä tätä tekemistä oikein tulee? Mitään ei ehdi, kun kaikkea pitää tehdä niin paljon. Mutta kuulemma kiire on ihmisen omia keksintöjä, asennekysymys siis.

Paino se vaan pyörii sitkeästi 95 kilon yläpuolella. Pienempien lukujen vilautuksen jälkeen kuitenkin uskon vanhan kaavan pitävän paikkansa ja painon putoavan viikon sisällä. Pidetään ainakin sormia ristissä. Olen kyllä liikkunutkin tällä viikolla reippaasti eli pari lepopäivää voisi olla paikallaan tämän päivän salin jälkeen. Kyllä se sieltä tulee pudotuskin ajallaan, nou hätä.

Päivitän parihaasteen suoraan sitä koskevaan ensimmäiseen postaukseen että linja pysyy selkeänä. Tuloksista voisin mainita sen verran etten ihan tyytyväinen ole edes omaan tulokseeni vaikka painoa onkin lähtenyt, missä ne sentit on häh!? Mies näyttää laihtuneen silmissä vaikka paino samoilla olikin jopa noususuuntainen. Ei tätä kuitenkaan niin vakavasti pidä ottaa ja kiloistahan tässä oli kysymys. Ei pidä nyt alkaa hurjimaan tämän kanssa, mutta minkäs sitä luonteelleen voi.

tiistai 26. maaliskuuta 2013

Liian kevyet eväät.

Sitä on näköjään opeteltu syömään todella kevyesti. Eilen sain kasaan tuhatkunta kaloria, kun en vain muistanut syödä kunnolla vaikka kilokubia käytinkin. Siis söin sinänsä kunnolla, että kahteen otteeseen söin possupihvin salaatilla, mutta välipalat ja muut taisivat kyllä jäädä aika mitättömiksi. Äsken pyöräytin jättikattilallisen kasvissosekeittoa, joka on ehdottomasti mitä parhainta laihisruokaa, ei nimittäin kalorit huuda hoosiannaa isonkaan lautasellisen jälkeen. Täyttäväähän se on ja vaikea tuolla eväällä on saada kaloreita "täyteen".

Miten monta päivää ja miten vähillä kaloreilla pitää olla, että sietää ruveta pelkäämään säästöliekkiä? Ei kai se vielä viikossa tapahdu?

Kevät tekee tuloaan lopultakin! Olin eilen onnesta ymmyrkäisenä, kun paistattelin päivää aitan nurkkapäähän nojaillen. Taapero hommaili omiaan, joten minulle jäi hyvää aikaa narrata pisamia nenänpäähän. Oli TODELLA lämmintä siinä paistatellessa! Tänään lähden keväisen päivän kunniaksi kylätouhuihin V:n kanssa; napataan vaunut peräkonttiin ja kärrytellään pitkin kyliä. Kenkäkauppan kutsuu minua ostoksille, mutta jos nyt kuitenkin hillitsisin himoni.

Vanha vaakamme -hyvän mielen vaaka- vilautti minulle jo alle 94 kiloa. Kyseinen vekotin näyttää 1,5-2 kiloa vähemmän kuin tuo meidän oikeita lukemia näyttävä vaaka, mutta edes tuosta en ole saanut noin ihania numeroita ulos alkuraskauden jälkeen. Hitaasti, mutta varmasti olen siis kohta karistanut viimeisetkin raskauskiloni. Se on onnea se!

sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Uutta luettavaa.

Kaipaan kipeästi kivoja seurattavia blogeja! Jos sinulla on oma blogi tai joku erityinen suosikki blogimaailmassa, niin linkkivinkkejä otetaan vastaan. Huhuilin vähän entisiä lukijoitani vanhojen blogien puolelta, joten jos eksytte tänne niin linkatkaahan tekin omanne niin saatte minut vaivoiksenne.

lauantai 23. maaliskuuta 2013

11.

Haaste käveli syliin Fjärilin blogista seilatessani blogimaailmassa.

Tämän pienen palkinnon tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, jolla on alle 200 lukijaa.

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään. 

2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen. 
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille. 
4. Heidän pitää valita 11 bloggaaja, jolla on alle 200 lukijaa. 
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut. 
6. Ei takaisin haastamista.

11 asiaa minusta 

1. En osaa valita mitä faktoja kertoisin itsestäni.
2. Emmin muutenkin valinnoissani todella paljon.
3. En kadu kovinkaan montaa tekoani, ne ovat kokemuksia.
4. Uskon kohtaloon.
5. Olen todella huonomuistinen, joka johtuu siitä etten keskity tarpeeksi.
6. Minulla on hirvittävän paha tapa pureskella poskiani.
7. En laita kovin usein ruokaa, vaan meillä mies heiluu keittiössä.
8. Koen päivittäin olevani huono jossain.
9. Rakastan kesäöitä, erityisesti kaupungissa.
10. Kengännumeroni on valtava ja leveä 41.
11. Olen Avonin purkkien ympäröimä itsenäisen kauneuskonsultin toimesta johtuen, mutta yritän pitää sen ulkona blogista kaikista purkkipostaus-ajatuksista huolimatta.

Fjärilin kysymykset minulle

1. Mitä himoitset juuri nyt? 
Pirtelöä. Mansikkapirtelöä. Tai banaani. Tai molempia.

2. Mikä saa sinut syttymään? 
Jos puhutaan arjen innostumisista, niin ne vaan tulevat ja menevät ihan omalla painollan. Perverssissä mielessä sytyn pitkistä ja kiusoittelevista suudelmista.

3. Mistä unelmoit? 
Oman alani löytämisestä ja siitä, että olen vielä joskus ihana nainen myös omasta mielestäni.

4. Millainen asunto sinulla on? 
N. 120 neliöinen, -95 valmistunut, punainen puutalo. Perusysäri, paljon koivupaneelia.

5. Mitä kadut? Miksi? 
En osaa oikein katua, mutta pakko kai se on jotain sanoa. Paria typerää suhdetta. Tämänpäiväistä päätöstä lopettaa kissamme. Joitain riitoja läheisten kanssa. Huolimattomuutta nuoruudessa. Mutta oikeastikkaan en virallisesti kadu - kaiken on pitänyt tapahtua, jotta elämä olisi sitä mitä se on nyt.

6. Lempivärisi?
Musta. Oranssi. Violetti.

7. Mistä saat voimaa jaksaa kun tuntuu ettet jaksa? 
Rakkaalta ystävältäni K:lta. Raivolenkkeilystä. Musiikista.

8. Mitä haluaisit tehdä, muttet ole koskaan tehnyt? 
Käydä jenkeissä ja muuttumisleikissä.

9. Mikä on lempparisi Disneyn klassikoista? 
Ehdottomasti Leijonakuningas.

10. Luetko kirjoja? Jos kyllä, niin mitä luet mieluiten? 
Harvoin. Akkojen huumorihömppää, Juoppohulluja tai jotain jännitys+romantiikka-shittiä.

11. Lempparibiisi?
Haloo Helsinki! - Vapaus käteen jää, Example - Changed the way you kiss me, Kaija Koo - Vapaa

Minun kysymykseni:

1. Kuinka usein itket?
2. Mikä sai sinut bloggaamaan?
3. Mikä on lapsellisin tapasi?
4. Oletko tehnyt typeryyksiä juovuksissa?
5. Kun kuulet musiikkia, onko sinun pakko tanssia tai laulaa mukana?
6. Oletko vanhempi / kuinka monen lapsen vanhempi olet?
7. Ovatko lihavat laiskoja?
8. Oletko puhuja vai kuuntelija?
9. Miten toimit menettäessäsi hermosi?
10. Mustat karkit vai hedelmänamit?
11. Mainitse kolme esinettä mitä käytät päivittäin ennen kello 9.00.

En lue nykyisin kuin yhtä blogia ja silläkin on niin monia lukijoita ettei mainostusta kaipaa. Kuka kokee tämän omaksi asiakseen niin tehköön. Vinkkaathan minulle kommenttilaatikkoon tehtyäsi tämän.

Salilla.

Siellä se oli paremmalla salilla. Salikärpänen nääs. Innoistuin! Huippua!

Aloittelijan hommiksihan tuo meni ja testailuksi, mutta ompahan nyt edes aloitettu. Inspiraatio kuitenkin iski, kun oli kunnon laitteet, niitä oli tarpeeksi, väkeä oli vähän ja kukaan treenaajista ei ollut tuttu. Paikallisen uimahallin salilla tökkäsi aika pahasti vanhat laitteet, salin pieni koko ja tunkkaisuus, tutut naamat joilla ilmiselvästi näkyi olevan jotain supisemista (ja tämä ei ihan oikeastikkaan ollut kuviteltua). Ehkäpä sinnekkin osaa mennä sitten, kun ensin käy tuolla vieraan vallan vesillä totuttelemassa koko saliajatukseen.

Lämmittelyksi tein 10 minuuttia crossarilla, sitten reippaat puoli tuntia muilla laitteilla keskimäärin 2x15 sarjoja, lopuksi 10 minuuttia juoksumatolla kävelyä ja 5 minuuttia soutulaitteella nykimistä. Treenin jälkeen olin ihan rento ja lihakset tutisivat, kotona en jaksanu edes taaperoa kunnolla nostaa. Arvelinkin, että lihakset olisivat olleet aamulla aika kipeät, mutta ei. Selkä on jäykkä, rintalihakset kevyesti kipeät, kädet vähän voimattomat. Mitä? Eikös salin jälkään paikkojen pitäisi olla kipeänä? Olenko tehnyt taas jotain väärin ja liian kevyillä painoilla tai liian lyhyillä/vähillä sarjoilla?  Vai onko minulla vääristynyt mielikuva siitä lihasten kipeyden tarpeesta, tuleeko ne kipeäksi vain jos lihaskunto on ihan kökkö? Tuhat kysymystä!

No kuitenkin, lihasten kivuttomuuden innoittamana rempaisin sitten tänä aamuna varuiksi kolme varttia crossarilla. Treenin piti olla palauttava kevyt hönkäys, mutta menikin kunnon veivaamiseksi - tuskin haitannee. Pitäähän sitä jotain tehdäkkin jos tulosta haluaa.

Tuo aiemmin mainitsemani "tutut ihmiset salilla"-asia on sentään nykyään rajoittunut niihin tuttuihin ihmisiin, aiemmin puhuttiin ylipäätään "muut ihmiset salilla"-tilanteesta. Jossain välissä oli siinä ja hilkulla sainko itseäni lenkille jos joku olisi vaikka nähnyt. Ihan hullua. Lenkkeily luistaa nykyään vaikka keskustan alueella ja olen jopa avannut kammarin oven silloin kun crossailen; ennenhän mieheni ei saanut missään nimessä nähdä minua jumpalla. Kotijumppaa en tekisi vieläkään ukkokullan nähden, mutta en sitä kyllä harrasta muutenkaan. Liikkujan ihmiskammon paras poistokeino on siis mitä ilmeisimmin siedätyshoito, jos sitä saisi vielä shokkimallina niin parantuminen olisi varmaan taattua.