Maanantai.

Miten menee?, kysyy Facebook. En jaksa vastata mitään lääperiä sinne. Ei ketään kiinnosta se, että olen saanut juoda aamukahvini rauhassa tai aion pestä tänään pyykkiä. En kyllä ole vielä tarpeeksi vireessä keksiäkseni myöskään mitään näppärää kirjoitettavaksi. Tänne voin onneksi kertoa arkisemmatkin oloni. Nyt vain tuntuu sille, että pitää saada puhua ihan arkiasiaa.

Saatan nyt hätäillä tämän asian suhteen, mutta kylläpä tuntuu harvinaisen aurinkoiselta tähän aikaan maanantai-aamuna. Herääminen tarpeeksi ennen taaperoa ja laskusuhdanteiset vaakalukemat näemmä antavat pontta passelisti viikon aloitukseen.

Kuten arvelinkin, viikonloppuna ei kiloja päässyt kertymään, päinvastoin. 200g laskua viime torstaista on ihan miellyttävä lukema. Tänä aamuna puntari siis vilautti tasan 96 kiloa. Onhan sitä alempanakin käyty, mutta se oli ennen viikontakaista humppaamista ja taisi olla vielä jonku lievän kituuttamisenkin jälkimaininkeja. Nyt olen siis alimmassa lukemassa jos ajatellaan hitaan laskun (=kestävän kehityksen) kannalta.

Kolme päivää mummolassa teki kyllä tehtävänsä rentoutumisen kannalta. Lapsi sai välillä viedä muita kuin minua leikin pyörteisiin ja minä sain tehdä aikuisten asioita. Aikuisten asiatkaan eivät kuitenkaan olleet pakkopullaa niinkuin kotityöt joskus kotona tuppaavat olemaan. Totta kai win-win-tilanteen säilyttämiseksi pitää mainita miten paljon piristystä pikkuakka tarjoilikaan mummon ja papan arkeen.

Kävin välissä pistämään pyykkikoneen pyörimään ja joku punainen langanpätkä mikä minulla tässä vielä hetki sitten oli katosi nyt ihan tyystin. Tuntuu siltä, että nyt on parempi lopettaa tähän.

Mainiota viikkoa!