maanantai 24. maaliskuuta 2014

Realismia peliin.

Olen ihan toivoton vaakan ja mittanauhan suhteen. Jos vaaka on omalla paikallaan, saatan käydä siinä taas monta kertaa päivässä. Pääsin tästä jossain vaiheessa irti, mutta nyt ollaan taas tässä riippuvaisuussuhteessa - eikä muuten ainakaan helpota painonhallintaa. Paino humppaa 90,6-91,5 kilon välillä eri aamuina ja aina isompia lukemia saadessani päivä onkin jo pilalla heti alkuunsa ja syömispuoli menee turhan niukaksi. Pitää ehkä taas jemmata vaaka johonkin kaapin päälle ja käydä siinä vaikka vain joka toinen päivä jos kantti ei kestä pidempiä toveja. Pistän ehkä sen mittanauhan sinne samaan jemmaan ettei niitä nestepöhöjä -jotka muuten nykyään tuntuvat olevan hirveän herkällään iskemään kiinni- tarvitse olla koko aikaa kyttäämässä.

Yleensä haukkaan aina liian ison palan kakkua ja kuten jokainen jojo-laihduttaja tietää, siihen se sitten kosahtaakin. Vähän löysiä tähän hommaan ettei mene mielenkiinto, elämäntapamuutosta kehiin laihdutuksen sijaan ja stressipykälät tämän homman osalta ruotuun. Minun pitää pystyä olemaan tyytyväinen pudotukseen vaikka miinusta tulisi vaikka vain viisi kiloa vuodessa. Eteenpäinhän se on jos nenälleenkin kaatuu. Aina sitä vaan keksii jonkun hikutavoitteen - ensi kesän häihin on pakko saada ainakin kolme numeroa pienempi kolttu ja siksari kuntoon. Miksi? Eikö sinne häihin voi mennä "hei beibi, tule sellaisena kuin olet"-asenteella? Ei niitä kiloja siellä nimittäin kukaan muu kyttää.

Hommahan on nyt niin, että jos planeetat pysyvät tämänhetkisessä sijainnissaan, en tule raskaaksi, sairastu tai loukkaannu vakavasti tarkoitus olisi omilla kolmekymppisillään olla sutjakkana. Heinäkuu 2016, siellä se siintää - ehkäpä siihen mennessä olen jo oppinut elämään haaveilemallani tavalla. Ja jos en ole, niin homma jatkukoon. Jotain järkee tämän naisen päähän.

keskiviikko 19. maaliskuuta 2014

Tuhannen kysymyksen tyttö ja maailman vahvaunisin nalle.

Minne mennee isi minne? Tunno Piia on on? V hoitoon nyt? Mits? Kuka ajo vastaan mikä? Minne vesi mennee? Mikä ääni? Mits? Mits? Mits? Mikä? Kuka? Minne? Missä on on on??? Minun juhlat millon millon?

Herra siunaa ja varjele! Tämähän on kun Kelalla asioisi, lisäselvityksen lisäselvityksen selvitystä vaaditaan, ei tosinkaan paperilla. Muutenkin korvissa kuuluu jatkuva pilpappaapilpappaa ja omia ajatuksiaan ei kyllä ehdi kasassa pitämään. Mits? No sits, kun meillä on kyselyikä nyt! Uhmaikääkin vielä käydään läpi, mutta se ei ole enää vallitsevaa. Ainakaan se itse uhmaaminen. Mutta V kyllä tekee ytsin kaiken. Minä ite! Minä ytsin tekee! Ei tulla! Ei auttaa! Pois! Älä! Ja V auttaa. Kaikessa. Koko ajan. Mitenkäs sitä muuten tietysti oppisikaan. Joskus kaikki on niin ihanaa, mutta toisina päivinä voisin pistää pikkuapurin vaikka pakkopaitaan ja itselleni radio-Peltorit päähän. Ugh.

Ja tämä pikkupallero, rakas jättipäinen O-vauva. Minä nukun päivällä tai päivät läpi. Minä en nuku yöllä, en ainakaan koko yötä. En tosin kiukuttelekkaan, mutta jos vähän voitais vaikka seurustella ja sirkuttaa. Äiti, miks sää nuokut, kun mää oon ihan pirtee? Neitinen tosiaan vetää sikeitä aamupäivät, pääsääntöisesti myös iltapäivät ja alkuillat. Ei meillä sentään kokonaisia öitä valvota eikä kokonaisia päivä nukuta, mutta kuitenkin. Jos O valvottaa muutamankin tunnin yöllä, on aamu aika nihkeä V:n herättessä siinä viiden kantturoissa. Mutta sitähän se vauvan elämä on, syömistä ja nukkumista. Kriteerit täytetty.

O kävi viimeisessä neuvolassaan toissapäivänä vajaan 8 viikon iässä. Pituutta mimmillä on 57,3cm, painoa 5835g ja pipoa 41,3cm. Että on oltu muuten ruoka-aikaan kotona.

Ethän ota tätä liian tosissaan? Rakastan noita pikkuihmisiä eniten maailmassa, mutta en tule koskaan olemaan se jatkuvan hempeä, vaaleanpunainen, pullantuoksuinen ja onnenhuumassa gasellinaskelin koikkelehtiva mamma. Vanhemmuuteni perustuu realismiin ja omanlaiseeni huumoriin - ja niihin muuten perustuu bloginikin. En ole sen kierompaan kasvanut kuin muutkaan, vain huumorini on.

P.S. Jos olet jatkuvan hempeä, vaaleanpunainen, pullantuoksuinen ja onnenhuumassa gasellinaskelin koikkelehtiva äiti, niin annatko mulle testierän niitä sun nappeja?

sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Helpotus.

Sitä huomaa milloin alkaa olemaan liikaa asiaa mielenpäällä ja to-do-listalla. Aivot ovat piipuuttaneet ihan urakalla viimeiset pari viikkoa, kun olen yrittänyt suorittaa kaikkea kerralla. Totta kai ristiäisjärjestelyjen ohessa on pakko alkaa pitämään oikein tiukkaa laihislinjaa, koittaa pitää yllä sosiaalista elämää, siivota lasten vaatekaapit ja tehdä yksinkertaisesti KAIKKI asiat alta pois yhtä aikaa. Olen ollut ihan höntti tehdessäni asioita päällekkäin ja limittäin ja lomittain, kuljetan tavaran puoleen väliin, soitan tärkeän puhelun, laitan pyykit pyörimään ja ne jäävätkin sitten koneeseen hautumaan, sitten ehkä tuurillaan kuljetan sitä ensimmäistä tavarakasaa taas jonkun metrin kunnes keksinkin lähteä lasten kanssa pihalle ja lenkille ja soitan sieltäkin jonkun tärkeän puhelun. Sisälle tultuani hoidan lapsia tuskaillen jatkuvasti niitä tekemättömiä töitä ja se ensimmäinen tavarakasakin on tuossa vielä puolimatkassa. Tämä on kyllä muutenkin melko normaalia minua, mutta nyt vielä väsyneenä ja stressaantuneena tätä oli havaittavissa normaalia enemmän.

Eilen juhlittiin tytön ristiäiset, joten nyt on lupa höllätä. Juhlatkin olivat tosi meidänoloista sutinaa ja säpinää lähtien siitä, että kastetilaisuuden aikana ehti tippumaan tutti, pukluriepu, raamattu, esikoinen juoksi ravia edestakaisin tilan käytävässä ja minulta meinasi pettää pokka. Koko juhlan ajan pörräsin pöydästä toiseen emännöimässä ja höpöttämässä, milloin kukakin tuli kysymään jotain ja sitten mentiin taas etsimään tavaraa X tai toimittamaan asiaa Y. Mutta hyvät oli juhlat ja olen kiitollinen siitä, että ne on nyt läpikäyty, yksi iso stressinaihe vähemmän, tästä on hyvä jatkaa. Josko nyt alkaisi pääkin toimimaan taas paremmin. Kuopusta kutsun tästä eteenpäin blogissa nimellä O.

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Järki käteen nyt.

Nyt mennään taas niillä linjoilla, että laihduttamisesta tulee suorittamista. Kiellän itseltäni ruoka-aineita. Asiat päässäni kääntyvät -varmaan hyvinkin yleiseen tapaan- niin että saan jopa leivästä tehtyä epäterveellistä. Kun pari päivää syö pelkkää smoothieta, kasviksia ja jonkun pihvin, kananmunia ehkä, niin keho alkaa huutamaan ruisleivän perään. Tai vaalean leivän. Tai makaroonin. Tai pullan. Ja kohta mussutetaan ihan sikana. Miksen voi koskaan oppia "kaikkea saa syödä kunhan syö kohtuudella"-periaatetta? Tämä kostautuu mulla aina mussutuksena ja sen jälkeisenä morkkiksena. Ehkä tämä muuttuu realistiseksi tänne kirjoittamalla? Ehkä tämä uppoaa tajuntaan kun sen pukee sanoiksi?