perjantai 16. toukokuuta 2014

Välirutistus.

Kaksi viikkoa kesäkuun alkuun ja kohta 4kk edellisestä välitilinpäätöksestä (Projekti-välilehdellä tammikuun lopussa otetut lukemat). Ohjelmoin itseni rutistamaan itsestäni lisätempoa pudotukseen tulevien kahden viikon aikana lisäämällä liikuntaa ja syömällä terveellisesti - tällä haen myös vähän parannusta aineen vaihduntaan joka on taas jumissa. Tänä viikonloppuna juhlitaan kaverin polttareiden merkeissä, maanantaina jatkuu matka kohti pienempää minää. Tänä aamuna paino oli 89,6kg ja vyötärö 98,7cm. Kattotaan mitä tapahtuu kahdessa viikossa, veikkaan pikkuspurtin tekevän hyvää.

torstai 15. toukokuuta 2014

Pöytälaatikkonovellisti.

Seisoin talomme käytävässä siinä kohtaa missä käytävä loppui ja tila muuttui suureksi avoimeksi keittiöksi ja olohuoneeksi. Jäin sijoilleni seisomaan katsellen ulos ikkunasta, aamupäivän aurinko valaisi etupihaa ja suorastaan kutsui minua ulkoilemaan. Sinne en kuitenkaan ehtisi ennen kuin illalla miehen kotiuduttua. Vasemmalla korvallani kuulostelin kuopus-tyttäreni väsynyttä ja vielä vähän räkäisen kuuloista itkua. Tyttö ei malttanut nukahtaa, maailmassa oli liian paljon opittavaa alle neljän kuukauden ikäiselle. Käännyin kannoillani ja palasin käytävää pitkin makuuhuoneeseen, jossa vauva itki. Riepu oli kietoutunut pään ympärille ja tutti pudonnut suusta. Laitoin tytön uudestaan nukkumavalmiuteen ja poistuin huoneesta. Ehkä nyt saisin hetken hengähtää. Ehkä nyt ehtisin edes pukemaan päälleni ja syömään lounaaksi jotain, joka korvaisi myös väliinjääneen aamupalan. Tämä oli jotain niin arkipäiväistä etten ollut itsekkään ymmärtänyt miten olen jakanut kaiken aikani tuolle pienelle ihmisen alulle. Unohduin ajattelemaan aikaa jolloin lapsia ei vielä ollut, mutta niistä haaveiltiin kovasti. Tehdä sai mitä halusi ja milloin halusi. Viikonloppuisin sai nukkua pitkään tai lähteä ystävien kanssa juhlimaan. Meneminen ja tuleminen oli helppoa. Kukaan ei kiljaissut heti, kun sain ruokalautasen tai kahvikupin nenäni alle. Silti en ollut onnellinen. Halusin palavasti lapsen. Tästä on aikaa sen verran, että olen ehtinyt tekemään kaksi lasta. Olen nyt kahden lapsen äiti, heräsin ajatuksistani huokaisten. Kahden lapsen äiti, joka ei varmaan koskaan opi olemaan kuin äidiksi luotu. Ne rennot, vain itselle ja puolisolle omistetut ajat palasivat yhä uudestaan ja uudestaan mieleeni ja aina ne kirvoittivat mieleeni joukon kysymyksiä. En voi sanallakaan väittää, etten olisi onnellinen lapsistani ja toivoisi heille kaikkea hyvää. Kysymys on enemmänkin siitä mitä itse halusin ja haluan omalta elämältäni. Tottahan vanha sanontakin jo kertoo ruohon olevan makoisempaa aidanteen toisella puolella, mutta en vain tule koskaan ymmärtämään miksi. Miksi ruoho ei voisi olla yhtä vehreää molemmilla puolilla aitaa? Tai miksei sananlaskussa puhuta mitään siitä naapurin suuresta pässistä joka nurmikenttää vartioi? Ajatukseni harhailivat nyt jo melko omituisilla reiteillä ja päätinkin antaa asian jäädä sikseen. En ole koskaan pärjännyt omalle tuuliviirimäiselle luonteelleni. Mikä on hyvä nyt, ei olekaan mieleinen enää kohta. Tällaiset ihmiset eivät varmaan koskaan koe unelmiensa täyttymystä, kun eivät itsekään tiedä mistä unelmoivat milloinkin. Ennen kuin sain asiaan sen kummempaa lopputulemaa aikaiseksi, vauvan itku herätti minut jälleen. Tein mitä äidin velvollisuuksiin kuuluu ja hain pienen peikkotyttöni sängystään ja rauhoittelin hänen itkuaan. Itku kaikkosi, kun tyttö sai kasvoni näkökenttäänsä ja hampaaton hymy valaisi huoneen. Ehkä olin sittenkin sen aidan oikealla puolella juuri nyt, jopa omasta mielestänikin.

Päiväni päättömänä.

Viimeinen kaksi-neljä viikkoa. Minnes ne meni? Mitäs niiden aikana tapahtui? Pitkäkestoinen univaje, kiire, stressi, vauva, touhukas leikki-ikäinen, syntymäpäivät, äitienpäivä, omaa aikaa, väsynyt mies, menoja, tuloja, vanhempien työhommat... Miljuuna asiaa on ollut ja mennyt ja nytpä en sitten kyllä hahmotakkaan yhtään, että missäs sitä onkaan tullut viuhdottua viimeisen kuukauden ajan. Lenkillä en juurikaan ole ehtinyt käymään, syömisillä tätä painoa on koitettu painaa alemmas, mutta sepäkään ei toimi jatkuvasti - väsyessä ja stressaantuessa jää tosi helpolla hiilarikoukkuun. Nyt on kuitenkin taas uudentuntuinen ote ja tekemisen meininki. Paino ei ole noussut kaikesta elämän kieputuksesta huolimatta, aamupainot on vakkarina pysyneet alle ysikympissä, joka on jo hieno haamurajan selätys. Kun päivät pitenevät ja mieskin jää kohta lomalle, niin tässähän voi jopa ehtiä liikkumaankin noin niinkuin oikeasti. Yippekaye! Nyt on pakko vaan koittaa pitää kiinni tästä olotilasta ja leijua tällä kesään ja kohti kesän ensimmäisiä, mahdollisesti ainoita 'oikeita' juhlia, mekko on jo hankittuna, ei passais paljoo turvota, päinvastoin, pieni senttivaje ei olisi pahaksi. Mutta, kuten tapoihini kuuluu -nykyään- en ruoski itseäni liikaa tai aseta rimaa liian korkealle, sehän on perinteisesti kostautunut motivaation lopahtamisena.