perjantai 18. heinäkuuta 2014

Kannustin.

Koska pinnalle on taas pompsahtanut itsensä motivointi ja itsetunnon kohotus, niin esitelläämpä Saralle vuosimallia 2011(110kg ja rapiat) ja 2014 (vajaa 88kg). Ensimmäisessä kuvassa esikoisen syntymästä on kulunut n. 2,5kk. Noita mammahousuja käytin silti pitkään ja hartaasti, varmaan vielä vajaan vuoden tuosta eteenpäin - viimeisessä raskaudessa en sitten niitä enää voinutkaan pitää, kun eivät pysyneet päällä. Vielä piisaa työnsarkaa, mutta nyt takana oleva urakka näyttää jo suuremmalta kuin edessä odottava. Tämän avulla taas hetken muistaa, ettei välttämättä olekkaan enää se 110kiloinen tuhtitäti vaikka tekisikin mieli pukeutua perunasäkkiin/telttaan/kaapuun/kääriytyä hallaharsoon tai muulla tavoin peitellä itsensä ja läskinsä kaikkien katseilta.

redanredan.

Jojohan se! Paino humppaa ihan omassa tahdissaan sen mukaan mitä syön. Viime viikonlopun pihvi&siideri-painotteinen ruokavalio sai painon taas hetkeksi nousemaan lähemmäs 90 kiloa, kun se parhaimmillaan kävi jo 87,2 kilossa. Nyt ollaan kuitenkin taas alaspäin matkalla ja pöhöt on karisteltu normaali-ihmisen eväillä ja hikisellä liikunnalla. Tämän aamun lukemana pojotti 87,7kg. Tasan kaksi kiloa ylipainon ja reippaan ylipainon bmi-rajaan. Sitä kohti pykitellessä.

Ja yhden sortin pykittämistähän tämä todellakin on! Neiti-ihminen kun tuuppaa varpaansa joka paikkaan, niin nyt ollaankin sitten raajarikkoja. Pyöräily ja crosstrainerilla veputus onnistuu jalalla hyvin jo nyt, mutta kävely-/juoksulenkit saavat nyt hetkeksi jäädä. Mitenhän tässä käy, isä kun haastoi minut ja miehen juoksemaan 2km elokuun alulla ja uhkasi vielä voittaa meidät - jos ei pääse treenaamaan, niin saako lykkäystä suoritukseen?

Koska ihmisellä on käytössään vain rajallinen määrä rahaa ja kuihtuva kroppa, niin vaatekaappi on jatkuvasti muuttuvassa tilassa. Ikäväkseni tässä on nyt vain käynyt niin, että liikenne on lähinnä vaatekaapista ulospäin, enkä anna itselleni lupaa hassata uusiin vaatteisiin. Toivottavasti laihdun pian niin paljon, että vaatekaappia on taas järkeä päivittää uusilla ihanilla pienemmillä vaatteilla tai löydän jonkun ehtymättömän kirpparilähteen josta voin ammentaa itselleni pukineita. Ällöttää käyttää kaikkea epäistuvaa.

Aamupalaksi nautin tyrosiinin, multivitan, maitohappobakteerin ja kalaöljykapselin, kolme kuppia kahvia maidolla, mustikka-avokado-pekaanipähkinä-rahka-mangopiimä-smoothien sekä parikymmentä minuuttia crosstrainerilla hikoilua. Jos tankkaisi pari tuopillista vettä ja alkaisi päivän muihin hommiin.

tiistai 8. heinäkuuta 2014

Aikaansaamattomuuskriisi.

Tänään tuli taas vastaan se hetki, kun koen olevani riittämätön mihinkään. Ylimääräisiä kasoja, koluamattomia nurkkia, vääriä tavaroita väärässä paikassa, leikittämättömiä lapsia, oma huutava vatsa ja ne monet muut pienet seikat ajoivat minut taas sivuun raiteilta hetkeksi. Kirjoitin facebookiin jotakuinkin seuraavasti ja haluan heittää tämän tällekkin tapetille omaksi herättelyksi ja muistutteluksi, keskustelunavaukseksi ja vaikkapa vertaistuen kaipuuksi. Kuten olen aiemminkin sanonut, osan asioista tajuaa vasta kun ne on kirjoittanut ylös ja lukenut pari kertaa ajatuksella.

"Pihallahan voisi kutvastella puutarhatontun hommia, mutta kuten arvata saattaa vauva-arki hiipii tässäkin asiassa vastaan ja kitinä alkoi justiinsa, kun johonkin koitti tarttua. En vaan käsitä miten pikkulasten vanhemmat saa pidettyä kotinsa ja pihansa edes jotakuinkin asumiskelpoisena. Kun on yksi joka juoksee hurrikaanina tuhoamassa paikkoja, levittämässä tavaraa sekä telomassa itseään ja muita ja toinen joka ei vielä pääse, yletä, jaksa kiinnostua, osaa ja rakastaisi äipän syliä yli kaiken, niin miten ihmeessä on tarkoitus kyetä mihinkään järjelliseen. Jos saa päivässä ne perusasiat tehtyä (pyykit, astiat, levällään olevat tavarat, ruokaa, ulkoilut jnejne.), niin onko siinä sivussa tarkoitus olla vielä äiti joka hyppyyttää ja leikittää lapsiaan koko päivän ja siihen päälle hoitaa ne extratyöt, kuten varastonsiivoukset, pakastimen sulatukset, ruohonleikkuut, siimaukset, kukkapenkit, kasvimaat, raivaukset, autojen siivoukset ja sensellaiset. Tiedän, että on olemassa myös ihmisiä joilla on kymmenkunta kakaraa ja silti koti hohtaa aina, missään ei ole ihmeellisiä romukasoja ja piha on hoidettu, mutta kysymys kuuluukin, että mistä niitä nappeja saa joilla tehdään supermammoja? Itsestä jotensakin tuntuu, että jotain tässä nyt on liikaa, lapsia, pihaa, neliöitä tai jotain muuta. Ja kyllä, tiedän myös sen ettei feispuukissa ihmetteleminen yleensä auta asiaa, mutta tämäkin menee multitaskingin piikkiin. Tämän homman ohella yleensä syö joko äiti tai tytär. Sitten jos syväluodataan "pidä huolta itsestäsi ja jaksamisestasi liikkumalla", niin aamuyöstäkös sitä kuuluisi pinkaista lenkille? Vai illat lenkkeillä ja yöt puunata? Miten teillä on priorisoitu asiat? Onko nyt sen aika, että pitää nauttia lasten kanssa olemisesta ja kärsivällisesti vain tuijottaa kun paska kasaantuu nurkkiin vai onko helpompaa keskittyä lasten lapsuuteen ja paikkojen puunaamiseen unohtaen oman hyvinvointinsa ja nurkkien puolesta tuijotella peilistä pullataikinan kohoamista? Vai onko tapana vain koittaa hoitaa kaikki asiat kerralla, jättää yöunet minimiin ja oma rentoilu nollaan? Varmaan pääasiahan on, että lapset ja vanhemmat on jotakuinkin hengissä ja pääosin puhtaitakin vielä, eikä kenenkään sontakasassa kuitenkaan aikaansa tarvitse viettää, saatan jopa itse olla vielä jotakuinkin järjissänikin, kun itse priorisoin asiat niin, että tehhään kun jaksetaan ja huvittaa ja yöt on nukkumista varten. Oma kunto ja oma aika on aika tärkeitä tekijöitä näemmä näissä hommissa. Joinain päivinä vaan kevyesti sapettaa kaikki tekemätön ja tuntuis vaan helpoimmalle laittaa mustat lasit päähän tai poistua johonkin oman reviirin ulkopuolelle. Ehkä tämä tästä, kunhan tuosta pienemmästä alkaa olemaan seuraa tuolla isommalle tai isompi alkaa muuten vaan viihtymään joskus jossain itekseen ilman kaikkea kyseenalaisuuksien hommailuja (ai meijän esikoinenko vilkas??, ei voi olla..). Avunpyytäminenhän varmaan olis aika pop, kun sen vaan osais. Tuntuu vaan aina niin väärältä rasittaa muita ihmisiä meidän lapsilla tai tekemisillä. Jostain kun on keksinyt, että kaikki muutkin vanhemmat saa kaikki hommansa tehtyä muilta apua pyytämättä, niin siihen ajatukseen on yllättävän helppo jumiintua. Sitten ei enää muistakkaan miten pyydetään vaikka lastenvahtiapua ilman hirveää huonon omantunnon määrää.Terveisin äiti-ihminen kesantopellon rikkaruohopenkkien ja kokolattianöyhdän keskeltä."