tiistai 30. syyskuuta 2014

Treeniä köntykselle!

Viime viikko meni treenaamisen suhteen edelliseen kahteen kuukauteen nähden melko mainiosti. Viikkoon sisältyi muutamana iltana suoritetun kahvakuula/polvennosto/vatsalihas/venyttely-pikajumpan lisäksi maanantainen leppoisa rinkka/vaunukävely, tiistainen salitreeni, torstainen 7,5km pururatapyristys sauvojen ja vauvarinkan kanssa sekä illalla 1,5 tunnin kickboxing-treeni, lauantainen metsäkävely/tiellä hölkkäys.

Tuohon kun kykenisi joka viikko. Sitä kohti on pyrittävä.

Kickboxingissa huomasin, että tasapainoni on hirveän huono. Hyvä, että potkun aikaa pysyin pystyssä. Siinä tulee kyllä kehonhallintaa parhaillaan, kun pitää koko ajan tiedostaa monen paikan toiminnot. Treeni tuntui kuitenkin hyvälle ja mulle sopivalle. Ehkäpä tämä on juuri sitä paineenpurkua mitä kaipaan elämääni tällä hetkellä. Ja ei muuten ole mitään leppoisaa lönköttelyä vaan ihan suorituskyvyn rajoille minä ainakin rapakuntoni reenasin. Tätä lisää!! Kropalle runtua niin oppii olemaan, kuten serkkupoika tuppaa tuumaamaan.

lauantai 27. syyskuuta 2014

Itsetunnottumuuden multihuipentuman toinen poski.

Olen taas jonkun aikaa painiskellut siivoussuoritusongelman kanssa. Mikään ei riitä. Suhtaudun kotitöihin kuin työtehtäviin, jotka on pakko tehdä ja joita pitää suorittaa hullunkiilto silmissä vaikkei oikeastaan varsinaista tekemistä olisikaan. Sallivuus lapsiperheen kotia ja sen siisteystasoa kohtaan on taas tipotiessään ja siivoan tai ainakin stressaan siivoamisesta koko ajan. Tämä mania ulottuu pihamaille saakka, kun nyt ennen talvea pitäis olla vielä kerran ajamassa pihanurmikko lyhyeksi ja siimaamassa kukkapenkin reunukset. Tosiasiahan on, etä keväällä haravoin jokatapauksessa ja talven aikaan kulottunut heinä lähtee haravan matkaan varmaan kivuttomammin kuin mitä sen silppuaminen nyt olisi.

Miks mä olen taas ihan sekaisin??

No siksi, kun olen menettänyt itsetuntoni. Siksi, kun musta tuntuu etten riitä. Siksi, kun puran jotain patoutumia ja paineita joutavanpäiväisen hössöttämiseen ja itseni mollaamiseen ja ruoskimiseen.

Pyytelen mieheltäni anteeksi, kun en ole saanut päivän aikaan tehtyä mitään. Olen pahoillani kun lähden lenkille ja jätän hänet lasten kanssa kotiin. Kerron etten ole mitään, kun en olekaan saanut pihaa hoidettua koko kesänä.

Tosiasiassa teen päivän aikaan aina lukuisia kotitöitä lastenhoidon lisäksi. Tosiasiassa käyn monesti lenkilläkin lasten kanssa tai vien edes toisen niistä johonkin illalla ettei miehen tarvitsisi kantaa koko iltapäivän kuormaa yksin. Tosiasiassa itsehän päätin, ettei pihasta stressata tänä vuonna, koska siihen ei ole tarvista. Itsehän päätin, että tämän vuoden pyhitän lapsille ilman kodista stressaamista, varsinkin kun siihen ei nyt ihan varsinaisesti ole aihettakaan. Ei meillä kuitenkaan kesantopeltoa pihalla ole tai paskaa nurkissa. Perussiistiä sisällä ja ulkona. Mitä minä vaahtoan!?

Nyt kun kirjoitin ylös nämä asiat ja luen oman tekstini, tuntuu kuin lukisin jonkun muun ajatelmia ja asiat muuttuvat taas paljon järkevimmiksi, ainakin hetkeksi. Voi polo, älä suorita, sillä saat vain harmaan pään.

torstai 25. syyskuuta 2014

Mille mä näytän?

Motivaation pakoon luikkimisen myötä itse tuntonikin on laskenut huomattavasti pienessä hetkessä. Peili ei olekaan enää ystävä, vaikka kesällä sellaista hetken esittikin. Nyt tuntuu, että maha roikkuu, muut paikat pönöttää, tissit on pienet lupposet, naama jotenkin vanha ja hiukset hampsuttaa. Ensimmäisenä -eikä viimeisenäkään ilman erillistä kaivamista- ei tule mieleen hyviä ajatuksia peilin eteen mennessä. Tenttaan mieheltä "miltä mä näytän?"-kysymyksiä, tuskailen vaatteiden kanssa ja en ole omasta mielestäni mikään missään asiassa. Karmea olotila! Tuntuu ihan pahalta itseni puolesta, kun jostain syystä osaan nyt katsoa tunnetta paremmin ulkopuolisen silmin kuin ennen. Tästä aiheesta on tietysti vuosien kokemus, niin on oppinut jo huomaamaan sudenkuopan ennen kuin on pudonnut pohjalle asti, nyt pitäisi enää ottaa konstit käyttöön millä saisin itseni maaniteltua pois pahoista tavoista ja lopetettua itseni morkkaamisen, nolostelun, ujostelun, kropan häpeämisen. Ensimmäinen askel on jo otettu. Ennen nukkumaanmenoa ajattelen jotain "huomenna on hyvä päivä, huomenna olen tyytyväinen itseeni..."-tapaisia ajatuksia ja koitan saada itsesuggestiolla mielialaani kohenemaan. Muutaman päivän jälkeen olen joutunutkin toteamaan, että jos illalla nukkumaan mennessä uskottelet itsellesi herääväsi virkeänä, niin silloinhan muuten heräät. Uskomatonta. Tämä ei kuitenkaan poista koko ongelmaani, ei lähimainkaan. Muitakin keinoja on löydettävä.

Mitä sinä ajattelet jos ystäväsi rypee huonon itsetunnon suossa? Miten koitat parantaa hänen mieltään? Mitkä ovat ne kannustussanat joita sanot muille tai itsellesi, kun on se "paskaläskiperuna"-päivä?

Valoa tunnelin päässä kuitenkin on. Motivaatio on kohonnut rippusen, josko sen sivutuotteena löytyisin myös tyytyväisyyden itseeni.

maanantai 22. syyskuuta 2014

Yhä ylös yrittää.

Tämä autuaan pitkä jumivaihe ei vain tunnu loppuvan. Paino kimpoilee taas jossain 89-90 kilon hujakoilla vaikka vyötärön sentit hupenee (alareppunen tosin on ja pysyy samana). Liikunnan ilo tuntuu olevan jossain korpikuusen kannon alla ja ruokakauppaan ei jaksa lähteä sellaisella paatoksella, että sieltä tajuaisi ostaa jotain kunnon ruokaa. Tuntuu, että mielenkiinto kaikkea kohtaan on kadonnut, ei huvita kokata, ei urheilla, ei katsoa televisiota, ei lukea lehtiä, ei mitään. Nään ystäviä ja möllin kotona ja koitan keksiä edes jotain liikuntahommia etten vallan jumahtaisi.

Yksi kiinnostuksenkohde minulla kuitenkin on. Uusimpana buumina on tullut vaatteiden nettikirpparointi ja se vie aika ison siivun ajasta. Olen myllännyt vaatekaapissani ja tavoitevaatteissani enemmän kuin puoleen vuoteen yhteensä ja haalinut sieltä erilleen kaiken mikä vähänkään tuntuu sille ettei tulisi pidettyä. Kun saan myytävän kasan vähän pienenemään, niin sitten taas puraisee kärpänen jostain päin ja aloitan peuhaamisen alusta löytäen taas lisää kaupattavaa. Tosiasiahan kuitenkin on ettei minunkaan varastoni ehtymättömät ole, joten tämä tulee loppumaan aikanaan.

Huomenna olen lähdössä ystävän kanssa koettamaan potkunyrkkeilyä. Olemme myös miettineet sulkapallon harrastusmahdollisuuksia. Salille työnnyn myös huomenissa ja lenkkeilyä varten otin jo käyttöön nilkkapainot ja hollille kävelysauvat. Kun tulisi talvi, niin pääsisin opettelemaan sitä hiihtämistä. Pakko keksiä siksi näin paljon kaikkea uutta, että saan motivaationi pullahtamaan taas esille jostain.

Tänään työnnytään koko perheellä pitkästä aikaa ruokakauppaankin, pitäisi varmaan koittaa miettiä jotain syömistä kauppalistan tynkään, kun edes kykenisi keksimään ja muistamaan mitä laihduttava ihminen voisi syödä. Tai milloin. Olisikohan taas kiloklubin oppien hyödyntämisen aika?

Varmaan kuulostan ihan mielettömän sekavalta ja pöpperöiseltä ja ihmeellisen kiireiseltä. Niin olenkin, kaikkea tuota. Aika ei vain riitä kaiken tekemiseen ja hermot ovat välillä riekaleina lasten kanssa. O on opetellut seisomaan tukea vasten ja homma on vielä melko epävarmaa, se aika mikä ei kulu jossain hazardihommissa, vietetäänkin sitten mamman sylissä. V on liian mahdottoman vauhdikas ja temperamenttinen. Koti on järjettömän suuri ja sotkuinen ja täynnä tavaraa. Pihatyöt olen jo suosiolla jättänyt unholaan lähes kokonaan tältä syksyltä. Kuljen toisinaan päivän-pari vanhempien luona töissä. Postitan ja kuljetan kirpparituotteita pitkin kyliä ja koitan keksiä, että milloin ehtisin käydä myös noissa lähicityissä asioilla. En taas muista paljoakaan viimeisistä viikoista, joka meinaa sitä että vauhtia on ollut liikaa. Ikävä kyllä se aika mikä on nipistettävä pois jostain, on tällä hetkellä pois terveellisestä elämästä ja elämäntapamuutoksesta. Vai teenkö sitä sittenkin huomaamattani? En hän kuitenkaan ole edes lopettanut liikkumista, harventanut kyllä, mutta liikkuessani koetan satsata määrään ja tehokkuuteen. Tai ehkä olen lisännyt hyötyliikuntaa? Emmätiä.

Aina muuten pyörryttää. Lähes päivittäin koskee päähänkin. Nyt tarvitaan jarruja.

maanantai 8. syyskuuta 2014

8,5.

"Jaksaiskohan lähtee vähän lenkille?"

Jaksoin. Vähän isommallekkin. Jos joku postaus sitten hehkutin 3,5km hölköttelyä, niin nyt on takana 8,5 kilometriä yhtäjaksoista hölkkää. Väsynyt, mutta todella onnellinen fiilis!

Tuli elävästi mieleen ne yläasteen herjaukset, kun en jaksanut jotain 1,5km puruskia ympäri. Ja ne hetket, kun minua on sanottu läskiksi. Ja ne, kun arvellaan ison ihmisen kunnon olevan automaattisesti huono tai liikunnan olevan muuten vaan laihiksien yksinoikeus.

Oksennus kurkussa painaen, räkä poskella, huohottaen ja kiroillen tein lenkkini ja nyt tiedän mikä se liikunnasta johtuva endorfiiniryöppy on. Itkettää.

Juuri nyt olen oman elämäni sankari! Näitä hetkiä tarvitaan.

Terkkuja vaan kaikille - Uskokaa itseenne ja vaikka ette uskoisikaan, niin koittakaa silti - voitte yllättyä.

torstai 4. syyskuuta 2014

Lapsi rinkkaan ja metsään mars!

Kun nyt pääsin joku postaus sitten tähän suosittelun makuun, niin jatketaan vielä tovi samalla linjalla.

Jos sinulla on pieni lapsi ja ainaiset vaunulenkit kyllästyttää tai et saa mitään aikaiseksi syli-itikan takia, niin hommaappa lapsenkantorinkka. Ihan tuolla isomman kanssa pihalla telmiessäkin kuopus viihtyy paremmin rinkassa kuin vaunuissa. Taannoin imuroin huushollin pikkuapuria kantaen ja eilen hujahti useita tunteja sienimetsässä (siis ihan oikeassa rämpimismetsässä) O:n kanssa. Kyllähän se vähän koskee ja hiottaa ja hankaloittaa, mutta kyllä käy muuten kuntokuurista ja tasapainoharjoittelusta, ryhtikin tulee pidettyä hyvänä, kun on pakko. Itsellä on Haltin rinkka, sain käytettynä huokeaan hintaan ja on muuten hyvä kalu. Kiitos vaan mun omalle mammalle, joka suositteli ja kustansikin kyseisen tarvekalun!

Niistä muista suosituksista puheenollen pitäisi laittaa ne vertailukuvat silvereitten tuloksista. Oma päänihän joutui vielä yhteen vaalennukseen ja pitäisi varmaan taas tarjoilla vähän silveriä tähän keltaisuuteen. Silveritkään ei kuitenkaan tunnu poistavan suoravärillä hankittua ihanaa punaista säväystä mikä tuntuu olevan tiukassa kuin tauti. Pitänee hiipiä taas ammattilaisen pakeille kunhan ehättää. Laittelen verrokkeja jahka ennätän ja muistan. 


maanantai 1. syyskuuta 2014

Haloo, tahtoisin tilata yhden kappaleen toimivia itsekureja.

Joo ja niskalenkkejä kans. Ja sitten vaikka vielä vähän lisää aikaa. Tai ajankäyttökykyä. Ja lähtemisintoa. Ei muuta tähän hätään, kiitos ja hei!

Ettei tässä nyt vain olis käymässä sellainen pereinteinen repsahtamisen jälkeisen miehistymisyrityksen seurauksena tapahtuva omaan nokkeluuteensa kompastuminen. Helppohan se on puhua, että nyt mä sitten tsemppaan. Se itse tsemppaaminen tuntuu olevan vähän tiukemmassa. Yksin ei tule juurikaan lenkkeiltyä <-- tekosyy. Illalla ei jaksa enää lähteä <-- tekosyy. Pitää siivota <-- tekosyy. Nyt nainen, kokoa itses ja ala lenkkeillä. Raippaa, ruoskaa ja keppiä. Ehkä porkkanaa myös.

Onhan nyt positiivisena puolena mainittava, että hölkkä näyttää kulkevan aiempaa paremmin. Entinen sohvaperunalösökki kirmailee nykyään päivästä riippuen enempi tai vähempi kun saa itsensä pihalle. 2km menee jo kivuitta, parhaana päivänä ruoskin itseni 3,5 km yhtämittaiseen hölkkään ja olin sillä hetkellä todellakin tyytyväinen itseeni ja suoritukseeni. Kun sais vaan itsensä tuupittua useamminkin toimimaan.

Summa summarum kuitenkin on, että tarttis varmaan tehrä jotain.